Seppo Vuokko: Miten niin uhanalainen?

Luonnon rikkaudet eivät jakaudu maapallolla tasaisesti.

Ympäristötekijät, lämpö, vesi, maanpinnan muodot ja maaperän laatu, ovat eri seuduilla erilaisia. Se heijastuu myös elollisen luonnon lajimääriin. Tietyillä alueilla suotuisat olot ja miljoonien vuosien jokseenkin vakaa kehitys ovat johtaneet suureen lajimäärään ja suureen joukkoon endeemisiä, vain sille seuduille rajoittuneita lajeja.

Suurimmat sukupuuttouhkat kohdistuvat juuri tällaisille alueille, joita on alettu kutsua suojelun kuumiksi pisteiksi. Hiukan erilaisia käsityksiä on siitä, montako niitä on ja miten ne rajataan.

Näitä ovat muun muassa Etelä-Afrikan rannikkoseudut, Itä-Afrikan vuoristot, Madagaskar, Andien trooppiset osat, Brasilian itärannikon atlanttiset sademetsät, Ceylon ja Intian länsiosan vuoristoseudut, Uusi Kaledonia ja koko kaakkoisen Aasian sademetsäalue mukaan luettuna Indonesian ja Filippiinien saaristot. Keski-Andeilla elää yli 1 000 lintu- ja 45 000 kasvilajia; kummankin ryhmän lajeista liki puolet on kotoperäisiä.

Suomen luonto on toisen tyyppinen. Suomi on osa laajaa, kautta koko pohjoisen pallonpuoliskon kiertävää boreaalista havumetsävyöhykettä, taigaa.

Ilmaston vuosimiljoonia jatkunut viileneminen ja viiden miljoonan viime vuoden aikana useasti toistuneet jääkaudet ovat hävittäneet suuren joukon lajeja ja tehneet alueesta hyvin yhtenäisen. Kaikki Suomen lajit ovat geologisessa mielessä äskeisiä tulokkaita, sillä vielä 20 000 vuotta sitten koko maa oli jään peitossa. Kotoperäisiä lajeja ei ole ehtinyt syntyä.

Nämä erilaiset alueet ovat myös luonnon suojelun kannalta erilaisia.

Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä olot ovat vakaat: metsien määrä on vakaa, niihin ei kohdistu suuria muutoksia, asutus on harvaa ja väestönkasvu vähäistä. Todella uhanalaisia lajeja on vähän.

Luonnonsuojelun ongelmapisteissä tilanne on lähes päinvastainen: metsien määrä supistuu, kun niitä muutetaan viljelmiksi tai vallataan asutukseen, väestö kasvaa ja vaurastuu nopeasti, jolloin myös kulutus kaikkine lieveilmiöineen voimistuu. Sukupuutot ovat jokapäiväisiä.

Vaikka Suomen luonnon tila on vakaa, eliöistä kymmenesosa on luokiteltu uhanalaisiksi! Tällä uhanalaisuudella ei useimmiten ole mitään tekemistä todellisen häviämisuhan kanssa. Näin laajat – ja suurelta osin perusteettomat – uhanalaisten lajien luettelot on tehty vain työllistämään ympäristöhallinnon virkamiehiä ja takaamaan heille mukavaa puuhastelua kesäisessä luonnossa. Luonnon kannalta ne ovat liki hyödyttömiä.

Edes saimaannorppa ei ole enää todella uhanalainen. Suojelutoimien ansiosta kanta on jo vakaa ja pienessä kasvussa. Liito-oravan uhanalaisuudesta ei kannata puhuakaan. Jo Helsingin sanomissa julkaistu kartta pääkaupunkiseudun liito-oravahavainnoista kertoo, mistä on kysymys: havaintoja kertyy sieltä, missä on paljon havaitsijoita! Lähiöiden metsiä kiertelee suuri joukko ihmisiä joka päivä, kun erämaaseuduille liito-oravahaapojen juurelle ei satu kulkijoita edes joka vuosi.

On Suomessakin toki lajeja, joita häviäminen uhkaa. Useimmat niistä ovat vanhan maatalousympäristön lajeja, sellaisia kuin keltaverkkoperhonen tai horkkakatkero.