Voisimmeko jo puhua sisällissodasta?
31.10.201801:00
Sisällissodan muistovuosi on jo miltei päättynyt. Mitä siitä on jäänyt käteen? Ei paljonkaan.
Verrattuna vuoden 2017 itsenäisyyshumuun, sisällissodan muistelu ja siitä puhuminen on jäänyt varsin vähäiseksi. Vakavat puheet on toki pidetty ja moni lehti kirjoitti aiheesta – tammikuussa.
Vuotta 1918 on kutsuttu itsenäisyyden ajan synkimmäksi, on muisteltu Hennalaa ja lapsisotilaiden teloituksia. On kerrattu, kuinka monta punaista ja kuinka monta valkoista menetti henkensä.
Sisällissodan tapahtumien käsittelyä on kuitenkin leimannut taipumus irrottaa sodan kauhut ajan kulusta. Aivan kuin sata vuotta vanhat raakuudet olisivat jääneet visusti sadan vuoden taakse.
Mitään kovin yllättävää tässä ei ole. Sodan jakolinjojen käsittelyä ja tarkastelua on lykätty ja lykätty. Nyt siihen olisi ollut tilaisuus, mutta suomalaiset päättivät, kuin yksissä tuumin, jättää tilaisuuden käyttämättä.
Emme ole kansakuntana kyenneet vieläkään katsomaan peiliin ja kysymään, miten vuoden 1918 tapahtumat vaikuttavat meihin tänään?
Julkisen keskustelun sijaan sisällissodasta on ollut tapana puhua perhepiirissä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat kerranneet lapsille ja lapsenlapsille, kuinka aseeton eno ammuttiin ojan pohjalle, tai kuinka veli haettiin kotoa väkisin, tai kuinka isä nääntyi leirillä nälkään.
Viha, epäluulo ja katkeruus ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Vuosien saatossa tunteet ovat laimentuneet mutta eivät kadonneet.
Kuvittelin, että ikäiseni olisivat voineet jo keskustella asiasta. Kun olen yrittänyt ottaa sodan puheeksi noin kolmekymppisten kavereideni kanssa, olen saanut vastaukseksi kiusaantuneen hiljaisuuden tai tiukan torjunnan. "Tästä ei puhuta."
Ei tarvitse rapsutella kovin syvälle, jotta sodanaikaiset jakolinjat alkavat paljastua nuortenkin joukosta. Ne eivät vaikuta arkeen, koska päätimme jo vuosikymmenet sitten, että niiden ei anneta vaikuttaa arkeen.
Mutta kun esimerkiksi palkansaajaleirin ja työnantajaleirin välinen kiista kärjistyy, jokaiselle löytyy nopeasti oma puoli. Se on opittu äidinmaidosta.
Jos kulkee kotikaupungissani Tampereella silmät auki, sisällissodan arpia ei voi olla huomaamatta.
Tullikamarin ja Ortodoksikirkon seinissä näkyvät edelleen luotien ja kranaattien jäljet. Näsinpuiston suihkulähteen patsaat ovat niin ikään rei'illä. Näsilinnan marmorilattiasta ruskeaksi muuttuneet veritahrat on kai jo pesty pois. Sota ei ole jäänyt siellä ajasta irralliseksi, sadan vuoden takaiseksi murhenäytelmäksi.
Vaikka sota muistuttaa itsestään Tampereella tänäkin päivänä, olisi sitä syytä muistella aktiivisemmin. Vuonna 2018 muisteluun olisi hyvä tilaisuus.
Vuotta on jäljellä vielä 61 päivää. Vielä on siis aikaa katsoa kansakuntana peiliin ja kysyä, miten vuoden 1918 tapahtumat vaikuttavat meihin tänään. Ehkä sitten jakolinjoista voitaisiin puhua julkisestikin.
Kukaties pääsemme vielä joskus niin pitkälle, että on aika pyytää – ja antaa – anteeksi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
