Ruokareissu

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Mikä täällä tuoksuu? utelee naapuri Atlantin saarella ja astuu lomakeittiööni.

”Aa, sehän on punakaalia”, hän sanoo.

Liedellä hautuu läheiseltä luomutilalta toimitettua kaalia punaviinissä.

Tuota pikaa on naapuri raivannut itselleen aitiopaikan lieden äärelle.

”Vähän porkkanaa ja sipulia. Mutta kaiken kruunaa korianteri”, selostan.

”Mitäs punaviiniä sinulla on?” hän kysyy.

Nostan pullon vino Albalia pöydälle. Naapurin silmät kipaisevat kaakkoon ja kieli sanoo tsot tsot. Vielä varmemmaksi vakuudeksi hän pyöräyttää päätään.

Hämmennyn. Sehän on espanjalaista viiniä. ”Laittavat siihen keinotekoisia aineita”, hän kuiskaa.

Seuraavana päivänä hän on taas ovellamme tarkkaan kuin seitsemän uutiset. ”Tämä viini sopii ruuanlaittoon”, hän sanoo ja ojentaa punaviinitölkin.

Ennen lähtöään hän kurkkaa vielä liedellä olevaan kattilaan, luo silmäyksen roskikseen.

”Muovit ja ruuantähteet laitetaan erikseen”, hän sanoo kuin ohimennen ja viilettää tekemään omalle perheelleen illallista.

Pienen kalastajakylän valkoisiksi kalkitut vinokattoiset talot rytmittyvät lomittain merenrannasta nousevalle rinteelle. Niin liki ne ovat toisiaan, että avautuvasta keittiön ikkunasta voi nähdä suoraan naapurin keittiöön.

”Olemme tainneet tulla niin pitkälle kuin pippuri kasvaa”, nauraa mieheni ja taittaa oksan ikkunan alla olevasta pippuripuusta.

Uteliaan naapurini puutarhassa kasvaa sitruunapuita. Hedelmät antavat vielä odotuttaa itseään, mutta joka ikinen päivä ne ovat keltaisempia.

”Valveutuneet saarelaiset syövät vain orgaanista ruokaa. Hieman kalliimpaa, mutta ajattele, millaiset raaka-aineet”, hän selosti ja nappasi meidätkin ruokarinkiin.

Pieni lomakeittiö on mitä mainioin paikka kokeilla paikallisia tuotteita ja ottaa tuntumaa maahan.

Läheiselta maatilalta saapuu joka keskiviikko tuoreita vihanneksia, juureksia ja hedelmiä.

”Banaanit tulevat aina vihreinä, mutta ne kannattaa kietoa sanomalehteen”, selostaa naapuri.

”Ne nimittäin kypsyvät sillä tavoin hyvin nopeasti”, naapuri sanoo ja jättää perunapussin keittiön pöydälle.

Tuliperäisessä maassa kasvaneet vihannekset ja hedelmät sulavat suussa.

”Kaikki tuoretta, rapeaa ja käsittelemätöntä”, opastaa naapuri.

Mikäs tässä on kokatessa, kun on ensiluokkaiset raaka-aineet ja kotiliesien ylipappi naapurissa.

Näppärästi hän järjestää meille kalastajakontaktit, ja niin alkavat Atlantin kalat kypsyä keittiössämme. Nimet ovat outoja, mutta muutaman käytännöllisen vinkin kautta naapurimme saa vihittyä minut muutaman kalalajin saloihin.

”Se muurataan merisuolalla. Muu-ra-taan”, hän opastaa taas kerran.

Siian kaltainen eväkäs kypsyy suolakuoressa noin 15 minuuttia ja aah. ”Että maistuu valtameri”, tuumaa mies, kun maistelemme illallisella kalaa.

Ja kello onkin seitsemän.

”Unohdan aina, että te pohjoismaalaiset syötte niiiiiin aikaisin”, naapuri pahoittelee. Tuomisena on tällä kertaa suodatettua vettä.

”Laitetaan jääkaappiin”, hän sanoo.

Ennen kuin ehdin sanoa edes kissaa, hän on jo järjestämässä tilaa jääkaapin hyllyltä. En näe, mutta tunnen, kuinka hän tekee inventaariota sisällöstä pikakelauksella.

Nyt liedellä kiehuu ”papas arrugades”, saaren oma herkku, suolavedessä keitetyt potut. Uunista tupsahtaa oliiviöljyllä höystetyn kalan tuoksu. Elämä on ihanaa.

”Kello on jo seitsemän, ei häntä näy”, laulaa mieheni terassilla.

Siinä samassa naapuri tupsahtaa näkyviin pimeästä.

”Ensimmäiset sitruunat! Por favor!”