Willamon kotipihalla Karjalohjalla kasvavaan haapaan on asetettu hirven kallo.
Marrasmetsässä
Heikki Willamolle kuvaamisen lähtökohtana on luonnossa oleminen. ”Valitsen ensin paikan, jossa viihdyn ja joka toimii tarinan kotina. Vasta sitten alan kuvata.” Metsässä mukana kulkee kameran lisäksi kuksa ja kahvinkeittovälineet.
Nykyään Willamo uskaltautuu metsään myös ilman kameraa, mikä nuorempana oli lähes mahdotonta.”Sitä ajatteli aina, että jos jotain menee ohitse”, hän naurahtaa.
Willamo on seurannut paljon töyhtötiaisten, huuhkajien ja hirvien elämää.Moni karttaa myöhäissyksyn metsää. Luontokuvaajalle metsä on elinehto ja aina paras paikka. Heikki Willamo johdattaa meidät syksyiseen metsään.
Aurinko nousee myöhään ja hetkellisesti sen valo punaa maiseman purppuran sävyillä. Valo näyttäytyy kuitenkin vain häivähdyksenomaisen hetken. Sen jälkeen maisema tummuu. Pilvet roikkuvat alhaalla, lähes puiden tasalla. Koko maisemaa hallitsevat harmaan eri sävyt.
Tapaan valokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamon hiljaisen tien varressa Suomusjärven ja Karjalohjan välimaastossa. Kohdatessamme lintujen muodostama aura lentää harmaan taivaan halki. Niiden äänessä on jotakin satumaista. Ne ääntelevät hyvästiksi, matkallaan etelän lämpöön ja aurinkoon.
”Metsähanhia”, Willamo toteaa varmasti ja suuntaa katseensa yli lentävään parveen.
Kirjoja metsästä
Luonnon kuvaajalle ja kirjailijalle metsäluonto ja metsän eläimet ovat tulleet tutuiksi pitkän uran aikana. Biologian opinnot ja monipuolinen luontoharrastus opettivat eri lajeista ja auttoivat ymmärtämään metsän elämää tutkijan näkökulmasta. Tutkivasti ja ymmärtämisen halulla Willamo katsoo metsää edelleen.
”Kiinnostus valokuvaamiseen syttyi uudelleen opintojen kuluessa. Aluksi kuvasin pikkunisäkkäitä ja hyönteisiä toimeksiannosta. Koko ajan mielessä väikkyi haaveena kirjojen tekeminen.”
Ensimmäiset kirjansa Willamo suuntasi lapsille. Syntyi Tuohimetsän tarinoita -sarja, jossa seurataan muun muassa töyhtötiaisen ja vaivaishiiren elämää. Ensimmäinen aikuisten kirja, Kaakkurin huuto, ilmestyi 1994.
”Parikymmentä kirjaa on syntynyt yksin tai yhteistyössä. Useimmat tapahtuvat metsässä, siitä on ammennettu inspiraatiota ja sinne olen halunnut palata.”
Ikihongan huminassa
Haukkametsä-kirja sai alkunsa metsässä, jossa nyt kuljemme. Kävelemme aluksi jonkun matkaa hakkuualueen laitamaa. Jäljelle jääneen metsän reunasta osa puista on kaatunut paljastuttuaan tuulelle. Myös haukkojen vanha pesäpuu on kadonnut. Uusi pesä on kuitenkin rakennettu syvemmälle metsään, ja alueella pesii myös toinen suuri petolintu kalasääski.
”Hakkuiden jälkeen metsää ei enää hahmota samalla tavalla kuin ennen”, Willamo toteaa.
Polku johtaa syvemmälle metsään, ja taimikko muuttuu tummaksi kuusikoksi. Sammalten peittämä metsämaa hohtaa tuoreen vihreänä, ja kuusten oksat ojentelevat kohti kulkijaa.
”Pidän hirveästi poluista. Sekä ihmiset että eläimet ovat kulkeneet paikoitellen samoja polkuja, jotka seuraavat helpointa reittiä metsän läpi.”
Kuusten seassa seisoo muutama komea mänty. Osa on kasvattanut ympärilleen kilpikaarnaa, joka on vanhan puun merkki.
”Metsä on oikea silloin, kun vanhimmat puut ovat mäntyjä. Metsäpalot ovat osa metsän luonnollista kiertokulkua, ja yli 70-vuotiaat männyt selviävät palosta kilpikaarnansa ansiosta. Luonnontilaisessa metsässä 200–400 vuotta vanhat männyt ovat nähneet monta metsää.”
Toinen oikean metsän merkki on Willamon mukaan natina, joka syntyy kun konkeloon kaatuneet kelot hankaavat pystyssä seisovien puiden runkoja vasten.
Saavumme Enäjärven rantaan ja istahdamme rantakivelle. Järven toisella rannalla näkyy muutama mökki, mutta takanamme metsä on eläinten asuttama. Haapojen välistä avautuu näkymä järvelle. Alkaa tihuuttaa vettä.
Töyhtötiaisen sielunveli
Willamolle marraskuu edustaa vuoden vaihdetta. Metsän elämä hiljenee ja äänet muuttuvat satunnaisiksi.
”Teen usein marraskuussa tiliä menneestä vuodesta. Kun ensilumi sataa, se puhdistaa pöydän ja aloittaa uuden vuoden.”
Talven saapuessa myös pikkulinnut siirtyvät ruokintapaikoille talojen pihapiiriin. Eräät eivät kuitenkaan ruokintapaikoilla viihdy, elleivät ne sitten sijaitse aivan metsän laidassa.
”Töyhtötiainen on magee lintu. Olen tarkkaillut sen tekemisiä pitkään ja yrittänyt ymmärtää sen sielunmaisemaa. Monista muista linnuista poiketen se on mielekäs kuvattava, sillä se ilmentää töyhdöllään tunteitaan. Linnut ja ihmiset ovat niin kaukana toisistaan, että en kuitenkaan tiedä, tulkitsenko sitä oikein.”
Willamo kokee selvää sukulaisuutta töyhtötiaisen kanssa. Se on tiukka metsäläinen, joka karttaa aukeita paikkoja eikä jätä metsää.
”Talvisin töyhtötiainen lyöttäytyy yhteen hömö- ja kuusitiaisten kanssa. Kun parvi lentää aukean suon halki, kurvaa töyhtötiainen aina metsän kautta.”
Töyhtötiainen on erittäin kotipaikkauskollinen lintu. Nuoret poikaset asettuvat kotipesäänsä lähinnä olevalle vapaalle reviirille ja jäävät siihen.
Metsä aina sydämessä
Willamo on töyhtötiaisen tavoin uskollinen kotiseudulleen. Lapsena metsä tuli tutuksi pitkien Lohjanjärven rannalla vietettyjen kesien ansiosta. Willamo leikki metsässä ja mökin pihapiirin pähkinälehdossa.
Nykyään sisarusten yhdessä omistaman mökin metsät on suojeltu yhteisellä päätöksellä. Myös kirjat ovat syntyneet pääosin samoilla seuduilla Etelä-Suomessa.
”Vuosi metsässä -kirjan kuvasin 200 hehtaarin suojelualueella Fiskarsissa. Oli hienoa huomata, että suojelualueeseen oli liitetty uusia alueita. Metsät ovat meille ja eläimille äärettömän tärkeitä. Toivoisin näkeväni vahvemman asennemuutoksen suomalaisessa metsätaloudessa.”
Willamon mielestä metsässä tulisi nähdä muitakin arvoja kuin lauta ja paperi, ja metsän arvo virkistys- ja turismikohteena tulisi ottaa enemmän huomioon.
Karhu on metsä
Myytit ovat aina kiinnostaneet Willamoa. Karhu ja hirvi löytyvät kalliomaalauksista, ja ihminen on elänyt rinnakkaiseloa niiden kanssa kymmenien tuhansien vuosien ajan.
”Suomalaisella ihmisellä ja karhulla on pitkä yhteinen historia. Yksi karhun peitenimistä on metsä. Sanottiin, että metsä liikkuu.”
Vuosia sitten ystävä, luontokuvaaja Antti Leinonen, houkutteli Willamon vieraakseen pohjoiseen. Ystävykset kiersivät Leinosen kuvauspaikat ja löysivät karhun alueelle jättämiä merkkejä kuten makaamisia, hajotettuja muurahaispesiä ja ulostetta. Karhut olivat olleet läsnä hetki sitten.
”Kun istuimme alas keittelemään kahvia, olimme pitkään hiljaa. Yhtäkkiä Antti totesi, että nyt karhu on nähnyt sinut. Samana hetkenä tajusin, että olinkin ollut metsässä karhujen enkä Antin vieraana. Sen jälkeen on aina tuntunut, että näistä etelän metsistä puuttuu jotain. Tuntuu kuin se olisi karhun henki, joka puuttuu.”
Kohtaaminen hirven kanssa
Villin eläimen kanssa läheiseen kontaktiin pääseminen on onnen ja kärsivällisyyden yhteistyötä. Eläimen huomiopiiriin on päästävä soluttautumaan niin, että ei ajaisi sitä pakoon. Toisaalta tarvitaan eläin, joka on valmis kontaktiin.
”Hirven kanssa olen päässyt väleihin. Yhden talven vietin niiden lähellä kuvaten Hirven klaani -kirjaa. Tapasin Inkoon metsissä emon ja kaksi vasaa. Ne saattoivat nukahtaa kymmenen metrin päähän minusta.”
”Se oli viimeinen varmistus, että olen voittanut villin eläimen luottamuksen. Tiesin, että ne eivät välitä minusta enää.”
”Se sattui olemaan sellainen talvi, että kykenin seuraamaan hirvien jälkiä. Lunta tuli joka päivä, joten jäljet oli helppo löytää, vaikka välillä ne olivat parikin viikkoa hävyksissä.”
Myös ketun pentujen läheisyydessä Willamo vietti yhden kesän. Hirvet ja ketut ovat jo menneet, mutta yksitoista kesää samalla kalliolla pesinyt huuhkaja on jäänyt.
”Aloitimme ystäväni kanssa huuhkajan kuvaamisen kojusta käsin. Nykyään se saattaa tulla istuskelemaan parin metrin päähän.”
Kohtaamisista on syntynyt kuvien lisäksi ennen kaikkea kunnioitus villieläimiä kohtaan.
Eläimellisyys kunniaan
Willamolle eläimet ovat kiinnostavia ensisijaisesti eläiminä. Lisäksi häntä kiehtoo ihmisen ja eläimen kohtaaminen ja miten ihmiset ovat aikojen saatossa suhtautuneet eläimiin.
”Eläimet ovat meille hemmetin tärkeitä. Ihmiset eivät aina edes tiedosta, miten tärkeitä ne meille ovat.”
Willamon mielestä nykyään vallalla oleva suhtautuminen eläimiin lemmikkeinä ja tuotantoeläiminä mitätöi itse eläintä.
”Lemmikit inhimillistetään tekemällä niistä ihmisen kaltaisia ja tuotantoeläimet puolestaan tekemällä niistä tuotteita.”
Hän pelkää, että itse eläimelle ei lopulta jää tilaa. Inhimillistäminen halventaa eläintä.
”Hirvi on hieno hirvenä eikä esimerkiksi Paavo-hirvenä. Lajeille pitäisi antaa kunnia sellaisinaan. Jokainen laji ja jokainen yksilö on evoluution täydellinen luomus, ja se on kehittynyt juuri sellaiseksi kuin se on. Sellaisena minä haluan sen nähdä ja kuvata.”
Metsä elää koko ajan
Mänty, töyhtötiainen ja vanamo, Willamolle kaikki metsän lajit ovat samanarvoisia. Puut kuitenkin tekevät metsän, ilman niitä metsää ei olisi. Puut määrittelevät metsän, ja eläimet luovat siitä metsän.
”Jos metsässä ei ole elämää, niin kyllä se on aika tyhjä metsä. Kun marraskuisessa hiljaisessa metsässä vastaan tulee yksi tintti, niin se on kyllä päivän kohokohta.”
Willamolle metsä on läsnä oleva ja elävä. Se kasvaa ja muuttuu koko ajan. Oikeassa metsässä on nähtävillä kuolleita puita, puuvanhuksia ja puiden lastentarhoja.
”Kun katson metsää, näen ajan ja jatkumon. Vanhassa metsässä aika on läsnä ja se aika on paljon pidempi kuin ihmisen aika. Siinä se metsän viehätys minulle on.”
Sade muuttuu rankemmaksi ja tulee vilu.
”Lähdetäänkö katsomaan haukan pesää? Kyllä mä sen löydän.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
