Vanhanaikaista perhepolitiikkaa?

Syntyvyydestä huolehtiminen kalskahtaa vanhanaikaiselta. Kyllä se on jokaisen oma asia, havitteleeko lapsentekoa vai ei. Ainakaan poliitikoille sen ei pitäisi kuulua.

Luin Väestöliiton 75-vuotisjuhlia varten 1940-luvun alun poliitikkojen perhepuheita. V.J. Sukselainen kumppaneineen pelkäsi pienen kansakunnan kutistuvan ja jäävän taloudellisesti elinkelvottomaksi suuren naapurin kyljessä. Vähintään neljää lasta pidettiin hyvän kansalaisen tavoitteena.

Kyllähän lapsia sitten syntyikin jälleenrakennuksen toiveikkaassa ilmapiirissä. Parhaina vuosina vauvoja syntyi yli 100 000 vuodessa. Suomi oli 1950-luvulla maailman lapsirikkaimpia maita.

Valoisan ilmapiirin lisäksi syntyvyyttä vauhdittivat myös politiikkojen rohkeat päätökset. Vieläkin juhlimme vientituotteina sotien jälkeisen perhepolitiikan innovaatioita eli äitiyspakkausta, lapsilisiä, neuvoloita ja ilmaista kouluruokaa. Päättäjät halusivat lapsille parempaa.

Suomi on kuulunut näihin päiviin asti Euroopan korkean syntyvyyden maiden joukkoon. Olen pitänyt ylpeitä puheita siitä, miten tasa-arvoisissa ja naisten työssäkäynnin mahdollistavissa Pohjoismaissa vauvoja syntyy enemmän kuin Etelä-Euroopassa.

Enää ei voi juhlapuheissa ylpistellä. Suomessa syntyi viime vuonna noin 55 ‑000 lasta eli vähemmän kuin 1890-luvun nälkävuosina. Väestö kasvaa nyt lähinnä maahanmuuton ansiosta.

Syntyvyyden lisäksi on alentunut myös nuorten toivoma lapsiluku. Ensimmäisen lapsen hankintaa lykätään entistä pidemmälle, usein yli 30 ikävuoden. Pula sopivasta kumppanista, oman vapaan elämäntyylin menettämisen pelko sekä työmarkkinoiden epävarmuus selittävät lapsen hankinnan siirtymistä.

Samaan aikaa ennätyksellisen moni, eli 15 prosenttia nuorista ilmoittaa, ettei halua lapsia lainkaan.

Perhebarometrissään syntyvyyslukuja esittelevä Väestöliitto ei suunnittele niinkään kondomikauppaa vaan hedelmällisyysneuvontaa.

Biologiset tosiasiat voivat nuorilla opiskelun ja urasuunnitelmien varjossa unohtua. Myöhentyvä lapsenhankinnan aloitus lisää myös tahattomasti lapsettomien määrää. Toteutumattomat toiveet tuottavat pettymyksiä ja elämän kriisejä.

Vaikutukset ulottuvat pitkälle elämänkaarelle. Useammilla tulevaisuuden vanhuksilla ei ole jälkeläisiä apunaan.

Ennakoivatko muutokset syntyvyydessä myös uudenlaista epätasa-arvoa? Hyvin koulutetut ja työmarkkinoilla pärjäävät suunnittelevat perheellistymistä ja haluavat enemmän lapsia.

Työttömyys tai sen uhka voivat puolestaan saada nuoret aikuiset lykkäämään lastenhankintaa tai jopa luopumaan vanhemmaksi tulosta kokonaan. Pelkän peruskoulun varassa olevien lapsilukutoiveet ovat selvästi muita alhaisemmat.

Suomen Pankin tuore selvitys kertoi nuorten sukupolvien taloudellisten näkymien heikentymisestä. Pitkään jatkunut taantuma uhkaa katkaista sukupolvesta toiseen jatkuneen elintason kasvun, tutkijat kiteyttivät.

Väestönkasvu tai korkea syntyvyys eivät ole itseisarvoja. Mutta pitäisikö päättäjienkin kuitenkin kiinnostua siitä, mitä 25–35-vuotiaiden arjessa ja elämänvalinnoissa on tapahtumassa? Onhan sillä merkitystä tukeeko vai haittaako politiikka perheellistymistä?

Perhepolitiikka ei ole ollut Suomessa muodissa moniin vuosikymmeniin. Perhetukia on höylätty pienemmiksi. Ratkaisujen vaikutuksia perheisiin ei mietitä sen kummemmin. Päivähoitoa ja perhevapaita mietitään enempi sukupuolten tasa-arvon ja työelämän kuin lasten kannalta.

Perheiden omat toiveet lastenhankintaa vauhdittavista päätöksistä ovat julkisen keskustelun valossa osin vanhanaikaisia. Eniten kannatusta kyselyissä saa pienten lasten kotihoidon tuen korotus. Lisäksi toivotaan joustavampia työaikoja ja osa-aikatyön mahdollisuuksia.

Omat lapseni sain vasta 42-vuotiaana. Paljon olen oppinut lapsiltani. Elsa Enäjärvi-Haavion toteamus vuodelta 1941 tuntuu aivan osuvalta: Lapset kaikkine niiden tuottamine iloineen ja huolineen kasvattavat vanhemmistaan kypsyneitä ihmisiä.

Maria Kaisa Aula

Kirjoittaja on vapaa vaikuttaja Viitasaarelta.