Elämäntyö syrjäkylien teillä
Antti Kinnunen, 62, on käännellyt bussin rattia lähes neljäkymmentä vuotta Viitasaaren sivukylillä. Työtään rakastava mies ei vaihtaisi päivääkään pois, vaikka matkan varrelle on mahtunut harmaitakin päiviä.
Minulla ei ollut edes bussikorttia, mutta onneksi sain kaksi viikkoa armonaikaa”, kinnulalainen linja-autonkuljettaja Antti Kinnunen muistelee uransa lentävää alkua. ”Kävin ajamassa kortin välittömästi.”
Viitasaaren Tilausliikenteen perustaja Veikko Paananen muistaa vielä hyvin päivä vuonna 1974, jolloin Kinnunen tulla tupsahti töitä kysymään.
”Antti kurvasi kotipihaani Opelilla. Hän oli silloin nuori ja komea ja kysyi, onko meillä töitä pidemmäksi aikaa. En uskaltanut luvata, mutta sanoin, että jos yritetään oikein kovasti, niin eiköhän niitä järjesty. Liekö tuo joutunut pettymään meihin kovinkaan pahasti”, Paananen naurahtaa.
Niin käynnistyi Kinnusen ura perheyrityksen palveluksessa, ja kirjaimellisesti sillä tiellä hän on vieläkin. Hän on ajanut samaa Kinnulan ja Viitasaaren välistä reittiä ensimmäisestä työpäivästään lähtien.
Paananen muistelee, että luottokuljettaja ei ole ollut koko työssäoloaikanaan päivääkään pois töistä sairauden takia. ”Kerran Antti oli viluissaan ja pisti taukotuvassa maaten. Olimme hommaamassa hänelle tuuraajaa, kun se tiuskaisi meille, että kyllä minä ajan.”
Elämänmenoa aitiopaikalta
Viitasaaren ja Kinnulan perukoilla mutkittelevat kylätiet ja niiden varsilla asuvat ihmiset ovat tulleet tutuksi Kinnuselle. Hän on nähnyt monta ihmiskohtaloa, elänyt mukana ihmisten arjessa, ilossa ja surussa, kaikessa mitä mahtuu syntymän ja kuoleman väliin.
Kinnunen on seurannut bussin ikkunasta maaseudun kuihtumista aitiopaikalta.
”On ollut murheellista nähdä, kun talot ovat autioituneet, ja on tietänyt, ettei niihin enää muuteta takaisin. Vuosien kuluessa useimmat asumukset ovat rapistuvat niin huonokuntoisiksi, että niitä ei kannata remontoida. Useimmilla perillisilläkin on omat asumukset hankittuna.”
Ilot ja surut on jaettu yhdessä
Kinnunen tuntee kaikki vakiomatkustajat nimeltä ja ihmettelee, jos pysäkki on jonain päivänä tyhjillään. Tuttujen asiakkaiden kaikkoaminen on tuntunut ikävältä ja peruuttamattomalta.
”Kerran eläkeläismies palasi sairaalasta kuolemansairasta vaimoaan katsomasta ja puhetta riitti tuttuun tapaan koko matkan ajan. Mietin miehen jäädessä kyydistä, että kylläpäs hän näytti harmaalta. Hän oli kävellyt pysäkiltä suoraan kotinsa vessaan ja kuollut sinne. Vaimo kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin.”
Kinnunen myöntää, että suru on tullut puseroon lukuisia kertoja ratin takana.
”Erästä rouvaa oli aina perheen koira säntillisesti odottamassa kotitalon pysäkillä. Kun talon emäntä kuoli, koira juoksi vielä useita viikkoja vastaan auton äänen kuullessaan. Koira näytti itkevän, kun omistaja ei astunutkaan ovesta ulos.”
Etenkin yksin asuvien vanhusten elämä on hirvittänyt Kinnusta monet kerrat. ”Dementoituneet vanhukset saattavat unohtaa, missä asuvat ja harhailevat usein keskustassa linja-autoasemaa etsimässä. Sairaiden ihmisten jättäminen yksin kotipysäkille on melkoista arpapeliä. Monet kerrat olen tarkistanut jälkikäteen, että ovatko selvinneet kotiin asti.”
Osa matkustajista avautuu ja kertoo murheensa. Ihmisten kohtaaminen on osa kuljettajan työtä ja toisinaan kuski saa toimia terapeuttisena tukena.
”Kyllä tässä kuulee matkan varrella kaikenlaista, mutta pidän kaikki jutut omana tietonani”, Kinnunen vakuuttaa.
Kinnunen tunnetaan miehenä, joka tekee työtään suurella sydämellä. Hän on käynyt vielä vuosien jälkeenkin katsomassa entisiä asiakkaitaan sairaaloissa ja vanhainkodeissa.
Kuljettajan on myös pitänyt nousta pukilta milloin auttamaan heikkokuntoisia vanhuksia ja viemään ostoskasseja.
”Aikoinaan eräs isäntä hermoili, että ehtiikö hän hoitaa kauppa-asiansa, kun hidas kyläkauppias puhelee joutavia ja nostelee muikutkin yksi kerrallaan pussiin. Sovittiin niin, että minä haen hänet paluumatkalla kaupasta, että hän varmasti ehtii kyytiin. Ostin aina samalla Sisu-askin”, Kinnunen muistelee huvittuneena.
Maatalouden tuoksu on vain muisto
Kinnusen muistoissa elää kulta-aika, jolloin koululaisia ajettiin kahden auton voimin ja bussin ovella piti jonottaa. Ajat ovat muuttuneet. Tien varsilta ovat poistuneet niin sotaveteraanit nahkasalkkuineen ja maitolaitureille parkkeeratut pappamopot kuin märehtivät lehmät ja heinäseipäiden rivistö.
Menneet ovat menneitä.
Väki on vähentynyt ja vanhentunut, ja linja-auto on yhä harvinaisempi näky maaseudulla. Viitasaarella maaseutulinjaa ajetaan lipputuloilla ilman valtion tukea, mutta tilanne on veitsenterällä.
”Kyllä tämä on täysin koululaisten varassa. Kinnulan ja Viitasaaren väliä kulkevat ammattikoululaiset pitävät bussilinjan hengissä, mutta ei heitäkään kulje kyydissä kovin monta”, Kinnunen toteaa.
Myös kuljettajan työnkuva on muuttunut. Ennen vanhaan bussia käytettiin nykyistä enemmän rahdin kuljetukseen.
”Minun aikanani ei kuljetettu enää lampaita ja vasikoita, mutta kaikenlaista muuta maataloustarviketta kuskasin kattotelineellä. Oli se kova homma kiivetä talvella jäiselle katolle repimään kaivurinrenkaita alas telineeltä. Sinne ne survaistiin pellon reunalle.”
”Ei maatalouskaan ole tuoksunut bussissa vuosikausiin, koska karjaa on enää vain parilla tilalla. Ennen vanhaan monet ihmiset lähti navettakengissä kirkonkylälle. Kyllä sen lannanhajun haistoi, ja jälkiä löytyi vielä lattioita siivotessa.”
Korvessakin oli elämää
Kinnunen laskee, että bussireitin varrella oli alkuaikoina yhdeksän kauppaa ja neljä postia. Enää ei ainuttakaan.
1970–80-luvuilla matkustajina oli paljon ulkomaalaisia, kun korpihotelli Rantasipi Ruuponsaari oli saksalaisten turistien suosiossa.
”Siihen aikaan reitti kulki vieläkin syrjemmässä ja matkaa tuli hotellilta kirkonkylälle 80 kilometriä. Kun ajettiin keskellä Kennään korpea, saksalaiset rupesivat monesti peloissaan hokemaan, että ’Viitasaari, Viitasaari’. Minä yritin parhaani mukaan rauhoitella, että kyllä me sinne vielä ajetaan, mutta kun en ole kielimiehiä.”
”Ruuponsaareen kuskasin aikoinaan viinatkin kerran viikossa. Kerran vein hotelliin tieltä löytämäni kuolleen metson. Lintu oli törmännyt sähkölinjaan. Tekivät siitä hyvän paistin.”
Viitasaaren Tilausliikenne ajaa myös koti- ja ulkomaan turistilinjoja, mutta Kinnunen on pysytellyt visusti Keski-Suomen teillä.
”Aikoinaan kuljetin ihmisiä myös tanssipaikoille perjantaisin ja lauantaisin. Niillä reissuilla sattui monenlaista. Siellä ryypättiin ja tapeltiin. Oli kylien välisiä tappeluja, joihin minun täytyi mennä joskus väliinkin.”
”Torstaisin kuskasin Kinnulasta porukkaa bingoon Pihtiputaalle tai Reisjärvelle. Kuski sai aina ilmaisen pelikupongin, joten minäkin opin pelaamaan bingoa. Voi kuinka monet kinkut ja ostokortit voitinkaan niillä reissuilla.”
Kinnusen ei ole koskaan tarvinnut poistaa ketään kyydistä, vaikka takavuosina matkustajana oli jos jonkin sortin kaljaveikkoa. ”Humalaisia nousee kyytiin nykyisin harvoin. Ennen vanhaan oli toisin, kun viina vei sotia käyneitä miehiä. Monet pullot olen joutunut ottamaan kesken matkaa pois, mutta aina olen antanut ne takaisin. Kovin uhkaavia tilanteita en muista sattuneen koskaan. Kaikesta on selvitty puhumalla.”
Kolmenkymmenen vuoden ajan Kinnusen työpäivä alkoi aamuisin kello 5.25 ja päättyi iltakuudelta. Nykyisin päivä kestää puoli kahdeksasta viiteen. Nykyiset työajat tuntuvat hänestä kesälomalta.
Kello lähestyy yhtä ja edessä on päivälinja, jolla pääasiassa kulkee koululaisia Keiteleen taa, Keihärinkosken kylälle. Mutta sitä ennen on hörpättävä kahvit.
”Täällä ei ole maitoa”, pahoittelee Kinnunen kaataessaan kahvia kuljettajien siistissä taukotilassa Tilausliikenteen bussivarikolla.
Kinnunen toteaa, että kuljettajien työolot ovat kohentuneet hurjasti vuosien saatossa. ”Tämä talli valmistui parikymmentä vuotta sitten. Vanhalla tallilla oli pikkuruinen koppi, joka oli täynnä savua ja ukkoja. Kaikki muut kiskoivat norttia paitsi minä, mutta eipä siihen aikaan tupakansavusta valitettu.”
Koulukyyditys kolmelle polvelle
Kahvipaussin jälkeen Kinnunen käynnistää jälleen Scanian. Jarrupaineet nousevat ja ilmassa leijuu vieno dieselin katku. Kinnunen laskee ajaneensa elämänsä aikana yli kolme miljoonaa kilometriä.
Viitasaaren torin liepeillä ei ole syyskuisena päivänä suuremmin ruuhkaa. Linja-autoasemalta ei nouse kyytiin ketään.
Haapaniemen koulun pihassa linja-auton täyttää lasten iloinen sorina, kun parikymmentä alaluokkalaista reppuineen kapuaa bussiin. Kinnunen tuntee lapsista suurimman osan etunimiltä. Lapsetkin tervehtivät kuljettajaa iloisesti. Yksi pikkutyttö esittelee kuljettajalle uutta ystäväkirjaansa.
Kinnunen kuskaa opinahjoon jo kolmatta sukupolvea. Pienimpien koululaisten isovanhemmat olivat polvihousuikäisiä kuljettajan aloittaessa.
”Yksi ekaluokkalainen poika kysyi tänä syksynä, että milloin jään eläkkeelle, koska jo hänen 50-vuotias isänsä kulki kyydissäni kyläkouluun. Rupeavat ne alkuvuosien koululaiset tulemaan potkukelkalla vastaan,”, Kinnunen nauraa.
Opettaja kertoo Kinnuselle päivän muutoksista. Yhtä poikaa ei olekaan tänään taksi vastassa, koska hän pyöräilee isosiskonsa kanssa valtatieltä kotiin.
”Ovathan pyöräilykypärät mukana”, Kinnunen kysyy lasten jäädessä kyydistä.
Kinnunen tulee hyvin toimeen lasten ja nuorten kanssa, joskin välillä järjestyksen ylläpitäminen on kova tehtävä.
”Ennen lapset tottelivat vanhempia ihmisiä, mutta nykyisin he eivät tahdo uskoa yhtään. Pienetkin oppilaat saattavat sanoa todella rumasti opettajalle. Ei sellainen tullut kuuloonkaan omassa lapsuudessani.”
”Nuorten kanssa ei kannata ruveta rähjäämään, sillä ne pärjäävät siinä meitä vanhoja paremmin.”
Kahden aikuisen tyttären isä on joutunut ottamamaan työssään myös kasvattajan roolin.
”Kerran eräs poika sotki tussilla penkin niskatuen päälliseen. Sain tietää tekijän. Sanoin hänelle, että viepäs päällinen kotiasi ja pyydä äitiäsi pesemään se, niin selviät ilman seuraamuksia. Eihän se ihan puhtaaksi lähtenyt, mutta eipähän sotkenut poikakaan sen koommin.”
Viimeiset kilometrit edessä
Kinnusen eläkepäivät alkavat näillä näkymin ensi vuonna. Eläkkeelle lähtöä vauhdittaa viisipäiväinen kurssi, jolle Kinnusenkin on direktiivien mukaan osallistuttava ensi vuoden aikana. Kinnunen ei kalliille kurssille mene.
”Minä olen jo vuosikymmeniä ajanut. Ei tässä iässä enää opita kursseilla ajamaan. Kuuluu moni tuntemani ikätoveri tehneen saman päätöksen. Pitäkööt kurssinsa.”
Kinnusen lähtö on kova paikka myös työnantajalle, sillä uutterasta kuljettajasta on tullut vuosikymmenien saatossa kuin oma perheenjäsen.
”Antin kaltaiset persoonat ja työntekijät ovat todella harvassa. Uusien kuljettajien löytäminen on ylipäänsä vaikeaa. Linja-autokortillisia työnhakijoita on paljon, mutta halukkaita työntekijöitä ei tahdo löytyä sitten millään”, Viitasaaren Tilausliikenteen omistajiin lukeutuva Keimo Paananen harmittelee.
Kun Kinnuselta kysyy, onko hän miettinyt edessä häämöttävää vihoviimeistä ajovuoroa, hän herkistyy hiljaiseksi.
”On pakko hyväksyä, että ajot on pian ajettu. Tuleehan tuota jo 45 vuotta täyteen tien päällä, joten olen oman osuuteni tehnyt. On varmasti vaikea hetki, kun työstä pitää luopua lopullisesti.”
”Onneksi minulla ja emännällä on eläketurvana viisi lastenlasta. Amman tehtäviä riittää pitkäksi aikaa. Kotipuolessakin on kaikenlaista touhua. Polttopuuhommaa ja puutarhan laittoa kotipihan luomupalstalla. Ei tässä pitkästymään pääse”, Kinnunen toteaa kurvatessaan takaisin bussivarikon pihaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
