Kirjailija Mikaela Strömberg, Porvoo Kiinni historiassa
Mikaela Strömberg-Schalin sanoo olevansa aika hidas kirjoittaja. Tekstit hän kirjoittaa ensin käsiksi muistikirjaan ennen kuin vie ne tietokoneelle. Riitta Mustonen16.3.201615:00
Ammatistaan ylpeä
”Kirjailijan ammatti on ihana. Sen paras puoli on, kun rinnakkaismaailma alkaa elää ja sinä olet siinä, se vie mukanaan.
Toisaalta kirjailijan pitää puurtaa aika paljon, että tarina avautuu. Mutta kun niin tapahtuu, hetki on maaginen, ja niitä hetkiä haluaa lisää.
Tiesin jo ihan pienenä, että haluan kirjailijaksi, maanviljelijäksi ja jalkapalloilijaksi. Meillä oli lypsykarjatila Lapinjärvellä, mutta isän isoisä oli kirjailija ja kulttuurivaikuttaja ja isä oli kiinnostunut kirjoista ja elokuvista.
Vanhempani olivat vasta alle nelikymppisiä, kun minun piti valita ammatti, joten ei minusta tullut maanviljelijää. Olen aina ja mielelläni osallistunut kaikkiin maatilan töihin ja osaan hoitaa eläimiä, mutta muissa käytännön hommissa olen kehno.
Lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Se alkoi kuitenkin tuntua niin vaikealta, että päätin tehdä vastoin kaikkia odotuksia ja opiskella juristiksi.
Oikeustieteellisen kautta pääsin puoleksi vuodeksi Pietariin. Kaupunki oli minulle ajatusmaailmassa tuttu, sillä kotona Pietari oli aina ollut meidän suvun tarinoissa mukana. Isät olivat kertoneet venäläisestä Sophiesta ja Loviisa oli vanha kylpyläkaupunki. Historia on elänyt Itä-Uudellamaalla.
Sain tyttären vuonna 1999, ja samaan aikaan ilmestyi ensimmäinen kirjani Alati taivaat.
Uusinta kirjaani Sophieta aloin kirjoittaa Pietarissa, kun olin pari viikkoa siellä Suomi-talossa. Residenssissä olo oli oikeastaan vähän ahdistavaakin, kun oli siellä vain tekstin kanssa. Kotona kirjoitin aina, kun tytär oli koulussa, ja aina välillä tiskasin ja siivosin.
Sophien kehys oli koossa alusta lähtien: missä Sophie syntyi ja kuoli ja mitä siinä välissä tapahtui. Ne raamit olivat kuin kainalosauvat, mutta raamien sisällä oli suuri vapaus liikkua. Kun olin aloittanut, tarina otti vallan.
Sophie oli jo aika pitkällä, kun pääsin juristiksi ruotsinkieliseen tuottajaliittoon. Se paikka sopi minulle. Pääsin hyödyntämään oikeustieteen opintojani.
Ehdin olla kymmenen vuotta täyspäiväinen kirjailija ja kuusi vuotta ruotsinkielisen kirjailijaliiton puheenjohtaja.
Kirjailijaksi ei voi tulla vain opiskelemalla niin kuin juristiksi tai kokiksi. On tärkeä lukea paljon, täytyy olla palo kirjoittaa ja uskallus avata sielunsa lukijoille. Jos vain jäljentää faktoja, se ei ole kirjallisuutta. Pitää laittaa itsensä likoon.
Kirjailijan työn raain puoli on se, että lopputulos ratkaisee. Työ ei ole mitään, jos sitä ei saa valmiiksi. Se oli minulle aluksi shokki, koska olin kuvitellut ammattia pehmeän humanistiseksi.
Ja kun työ valmistuu ja kirja ilmestyy, olet muiden armoilla. Julkisuusrumba – tai sen puute – voi olla raskasta.
Maaseutu on antanut minulle hyvät eväät kirjailijan ammattiin. Siellä fyysinen maailma on iso. On tilaa kehittää omaa sisäistä maailmaa ja ajatuksellinen vapaus. Minulle erityisesti eläimet ja ajan jatkumo ovat olleet tärkeitä asioita viedä myös kirjoihin samoin kuin asioiden paikallistaminen. Kirjaan syntyy heti erilainen ilmapiiri sen mukaan, oletko kaupungissa vai laajojen peltojen keskellä.
Olen myös hyvin kiintynyt lehmiin. On mielenkiintoista, miten paljon draamaa on tapahtunut navetoissa ja miten tärkeitä lehmät ovat suomalaiselle naiselle.
Minulla itsellänikin on elämänpituinen suhde lehmiin. Ihan sydäntä särkee, jos Suomesta loppuvat lehmät tai niitä kohtaan ei löydy kunnioitusta. Lehmät ovat mukana kaikissa kirjoissani niin kuin hevosetkin.
Itselläni on kolme suomenhevosta. Kun on vapaata, hoidan niitä. Kolme on työssäkäyvälle liikaa, mutta vanha tamma on syntynyt kototilalla, se on viisi sukupolvea taaksepäin äidin ensimmäinen oma hevonen ja nämä kaksi muuta sen varsoja. Nekin ovat kiinni historiassa.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
