Milli

Kuva: Olga Temonen 

Kohta kaksi vuotta sitten kaipasin meille hiirikissoja ja minun tapani on, että kun saan päähäni, että kissa hankitaan, se pitää saada heti.

Keltaisesta pörssistä löytyi sopiva ilmoitus: Myydään kaksi aikuista kissaa, äiti ja poika, avioeron ja kerrostaloon muuttamisen vuoksi. Soitin ja ilmoitin tulevani hakemaan toisen, uroskissan, koska tyttökissa oli myyjän mukaan ”ehkä” pieniin päin.

Paikan päällä ”ehkä” pieniin päin oli tuhdisti odottava kissaemo, pentujen isänä mitä luultavimmin hänen oma urospentunsa. Asunnossa oli isoja koiria ja äitikissa ei selvästikään sietänyt heitä.

Hyvä meininki, ajattelin, ja pian kissojen omistaja oli puhunut minut ympäri ottamaan molemmat. Soitin Tuukalle autosta, kissat mourusivat taustalla, hävetti että suostuin. Äitikissa nimettiin Milliksi, poika Mustiksi ja molemmat saivat jäädä. Milli synnytti pian kolme tervettä pentua.

Millin erikoispiirteenä oli, että se tykkäsi istua ihmisten olkapäillä. Milli oli paljon tallissa ja sovelsi tätä olkapäälle hyppimistä luovasti myös hevosiin. Harva hevonen ilahtui selkään hyppivästä kissasta.

Kun pennut olivat lähteneet, ajattelin, että leikkautan Millin, mutta se oli myöhäistä. Milli oli taas pieniin päin. Ei onneksi tällä kertaa kuitenkaan pojalleen, koska Musti oli jo ehditty leikata.

Milli oli viimeisillään ja liikkui paljon tallissa ja lähialueen metsissä. Olimme huolissamme, että kissa ei vain tekisi pentuja jonnekin ulos.

Eräänä päivänä Milli ilmestyi sisälle vatsa litteänä ja sillä oli nälkä. Pennut olivat syntyneet, mutta minne?

Kissa söi vatsansa täyteen, meni ulko-ovelle ja maukaisi Tuukalle. Tuukka pisti saappaat jalkaan ja lähti Millin kanssa ulos. Milli puikahti aidan läpi metsään, Tuukka kiipesi aidalle ja Milli jäi odottamaan häntä.

Milli jatkoi matkaa, ja Tuukka kulki ryteikköjen läpi perässä. Välillä kissa kääntyi katsomaan ja tarvittaessa pysähtyi odottamaan perässä kompuroivaa isäntää. Matka 400 metrin päässä asuvaan naapuriin kesti Millin kiertotietä pitkin pitkän tovin.

Perillä Milli puikahti ulkorakennuksen oven raosta sisään varastoon ja siellä vanhaan nuhjuiseen pahvilaatikkoon. Pahvilaatikossa tuhisi viisi pientä kissanpentua. Milli kehräsi ja antoi Tuukan kantaa pahvilaatikon kotiin.

Kotona Milli hoiti pennut huolella, ainoastaan koirien kanssa Milli ei edelleenkään viihtynyt. Meille jäi pennuista vielä kaksi kissaa, ja Milli muutti Mustin kanssa talliin. Sekös sille sopi, pääsisi taas loikkimaan hevosten kyytiin.

Ilmeisesti Milli sai kuitenkin tallilla pyörivistä koirista tarpeekseen, sillä se alkoi viihtyä yhä enemmän meidän tilan aitojen ulkopuolella. Kävi se joskus vielä syömässä, mutta aina vain harvemmin. Sitten Milli ei enää palannut. Lakkasimme vähitellen etsimästä. Löytöeläintalollekaan sitä ei ilmestynyt.

Noin vuosi Millin katoamisesta ratsastin naapurin talon ohi, sen saman, minkä vajaan Milli aikoinaan teki pentunsa.

”Onko teillä kissa kateissa?” kysyi pihalla oleva naapuri.

”On! Onko näkynyt?”

”Juu, yksi on asunut täällä jo pitkään. Kamalan seurallinen ja kiva kissa, tykkää oleskella olkapäillä. Olisikohan teidän?”

Kuulosti hyvinkin tutulta. Ensin ajattelin, että haen Millin ja vien kotiin. Mutta sitten sanoin, että kissarouva on paikkansa valinnut. Jos se haluaa tulla takaisin, se taatusti tietää tien. Se tie kulkee metsässä sikin sokin ja päätyy meille.

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.