Lukijalta: Omien ajatusten haastaminen on opettanut, että samanmielisten kuplat pysäyttävät kehityksen

Sosiaalisessa mediassa. Kuvituskuva. Kuva: Carolina Husu

Olen viime aikoina hankkinut siedätyshoitoa paneutumalla näkemyksiin, joita en tunnista omikseni. En kuitenkaan lähde somekeskusteluihin, joissa puhutaan ohi tai joissa solvataan ”väärin” sanonutta. Myönnän sairastuvani aggressiivisista algometreista. Suosin lukemista ja keskustelua kasvokkain.

Luin juuri kansanedustaja Anna Kontulan toimittaja Maria Petterssonin kanssa kirjoittaman Leipää ja ruusuja -kirjan. Olen monista asioista eri mieltä Kontulan kanssa, mutta haluaisin kuulla enemmän tämän näkemyksestä, että tasa-arvon vaatimus pitää sanoittaa eri tavoin lähiössä elävälle yksinhuoltajaäidille kuin naispuoliselle huippujohtajalle, jonka nuorempi mieskollega päihittää palkassa. Tuntuu kohtuulliselta.

Kiltin tytön kasvatuksen saanutta ravisuttaa Kontulan anarkistinen jääräpäisyys.

Haastaessani ajatuksiani median, kirjallisuuden ja sosiaalisen median kautta olen oppinut, että samanmielisten kuplat tyrehdyttävät kehityksen. Uutta ei verso selkään taputtelijoiden kerhossa.

Valitettavasti sosiaalinen media on ollut tuhoamassa sivistynyttä keskustelukulttuuria. Sellaiselle olisi tilaa maailmassa, jossa ratkaisujen etsiminen on välttämätöntä mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa.

Nostan esiin muutaman ehdotuksen, johon tarvitaan rohkeita avauksia.

Maatalouden harjoittajat ja ympäristön tilasta huolestuneet täytyy saada saman pöydän ääreen. Eriäviä katsantokantoja on runsaasti. Dialogi voi syntyä, kun haetaan yhteisiä nimittäjiä: useimmat suomalaiset ymmärtävät kotimaisen ruuantuotannon merkityksen erityisesti huoltovarmuuden kannalta. Vastaavasti puhdas Itämeri on meille arvo, jonka emme halua tuhoutuvan.

Vaikeat keskustelut voi aloittaa korostamalla asioita, joista voi syntyä innovatiivisia ratkaisumalleja molempia painaviin ongelmiin.

Toinen ehdotukseni liittyy puolustuspolitiikkaan. Nyt keskustelua käydään sotaretoriikan kielellä, jossa ei oleta huomioon sitä, miten valtava yläkäsite turvallisuus on.

Kaipaan puolustuskeskustelun kuplaan viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoita, pelon mekanismit tuntevia psykologeja ja arjen turvallisuuden ymmärtäjiä. Myös naisten ja nuorten näkökulmaa tarvitaan näihin pohdintoihin.

Päivi Mononen-Mikkilä

puheenjohtaja

Suomen Keskustanaiset