Uusi alku

Kolumni

HEIDI JAATINEN

Sinne meni. Puolen päivän matkan päähän. Sinne ovat menneet jo Agricolan ajoista lähtien. Maaseutu kopistelee heidät säkkinsä suulta, pakkaa limpun kainaloon ja ristii kätensä.

Eikä ollut ainoa, kymmenettuhannet nuoret aloittivat tänä syksynä opiskelun uudella paikkakunnalla.

Esikoisen lähtö satojen kilometrien päähän on iso muutos paitsi nuorelle itselleen myös vanhemmille. Oma kuva vanhemmuudesta muuttuu.

Yhtäkkiä huomaa olevansa Skype-äiti. Tai ässä hihassa -äiti, jolla on houkuttavia ideoita viikonlopuksi. Tai aina valmiina -äiti, joka ei uskalla järjestää omia menoja, jos tytär sattuisi tulemaan. Kaipaava ja huolta kantava äiti. Kaipauksen annostelussa on syytä olla tarkkana, ei liikaa tytön nähden, ei liian vähän.

Huolta vähentää onneksi se, että poikaystävä pääsi samaan opinahjoon.

Opiskelijakorttelin pihalla juttelimme nepalilaisnuorten kanssa. He aikovat palata jonain päivänä korkeasti koulutettuina kotimaahansa. Mukanaan he vievät palan suomalaista yötaivasta, kesänvaaleaa tai marraspimeää. Ja kulttuurien törmäyksen, jonka hedelmällisyyden aavistaa sukupolvien päähän.

Tyttäreni ja hänen poikaystävänsä paluusta ei vielä ole tietoa. He ovat vasta astuneet uuteen kulttuuriin. Ensimmäisenä aamuna luentosalin ovesta pursuaa nuoruutta uhkuva massa: pojat näyttävät vasta armeijasta singahtaneilta, sama sängestä ulos kasvava hiusmalli, sama armeijan koulima ryhti, samat juoksukilometrit; seassa sirot poninhäntätytöt, takana pänttäystä, pääsykokeita ja kesätöitä, yhteistä kaikille kirkkaista silmistä sirahtava innostus ja uteliaisuus.

Mutta heti alkuun ilmoitetaan, että opiskelijoiden sisäänotossa on tapahtunut virhe, opiskelijoita on valittu virheellisesti liikaa. Muutama joutuu poistumaan salista, jotta heidän opinto-oikeutensa voidaan tarkistaa.

Miten epäoikeudenmukaista! Miten tällaisen sallitaan tapahtua?

Ja vielä: miten helposti ihminen menee retkuun. Helpotus tulee nauruna ulos, jäynäkulttuurin ensimmäinen oppi on: älä kaikkea usko.

Minä en tiedä, mitä unelmoida tästä eteenpäin. Tytär, sinun unelmasi ovat nyt sinun unelmiasi. Minä en enää näe, mitä sinulle tapahtuu, minun pitää vain uskoa se mitä kuulen.

Niin minä jakaudun kahtia. Osa minua jää sinne, luentosalin ovelle.

Tyttären ystävän kanssa ajamme takaisin. Tie on pitkä ja hiljainen. Ystävä, ihana nuori, ei vielä tiedä, miksi haluaa isona. Saamme pitää hänet vielä hetken.

Eräänä aamuna vien tyttären huoneeseen lähtijältä unohtuneen keittokirjan. Huone ottaa minut vastaan viileän siistinä. Nuottiteline seisoo hylättynä nurkassa, pöydän kulmalle on viikattu liina, sängyllä DVD-elokuvat, jotka eivät mahtuneet mukaan, pyyhe on jäänyt kuivamaan kaapin oveen, seinällä muutama valokuva.

Siirrän verhoja, että valo pääsee paremmin huoneeseen. On kai parasta imuroida hieman.