Oliko ennen paremmin?

Löysin pöytälaatikoistani lapsena 1970-luvulla kirjoittamiani päiväkirjoja. Innostuin vertailemaan kokemuksia 11-vuotiaiden omien lasteni arkeen. Oliko ennen paremmin? Vai onko muistoissa kultareunat?

Ainakin hyvän kasvatuksen kriteerit muuttuvat. Päiväkirjan paljastamien kotitöiden ja askareiden paljous yllätti minut. 10-vuotiaana vakituinen tehtäväni näytti olleen parivuotiaan pikkusiskon laittaminen päiväunille ja ulkoilu hänen kanssaan. Siskon nukkuessa olin käynyt naapurissa leikkimässä ja palannut myöhemmin tilannetta arvioimaan.

Olin lastenhoidossa ilmeisen pätevä, koska naapurin 1-vuotiaan serkkupojankin olin nukuttanut sillä välin kun muu väki kävi lääkärissä. Isä oli jonain iltana maksanut minulle kaksi markkaa hoitopalkkiota, että pääsi lähtemään bingoon.

Kylläpä minuun luotettiin! Perunoiden kuoriminen, uunin sytytys, kahvin keitto, imurointi ja pölyjen pyyhintä olivat kymmenvuotiaan hommia. Läskisoosin ja lihakeiton teko onnistuivat hieman vanhempana. Oliko tuo ihan tavallista?

Olihan se. Vertailin työmuistoja mieheni kanssa. Hänen lapsuuden kesiensä aurinkoiset päivät täyttivät heinätyöt.

Meillä viljeltiin onneksi perunaa. Yläkouluikäisenä kuokin toki paljon varhaisperunoita, joiden kuoret eivät saaneet vahingoittua.

Niin ja se marjastaminen! Huudahti mieheni. Anoppi oli niin innokas marjojen perään, että pois metsästä ei päässyt ennen kuin oli paidat ja huivitkin mustikoita kukkuroillaan.

No, en sentään ollut lapsena paimenessa kuten äitini. Eikä veljeni ollut tukkisavotassa hevosen kanssa kuten isäni. Vanhempieni työntäyteiseen ja niukkaan sota-ajan lapsuuteen verrattuna 1970-luku oli kulta-aikaa.

Äitini olikin aikuisena aikamoinen työmyyrä. Ei hän vetäytynyt sohvan nurkkaan lukemaan. Monta rautaa oli tulessa. Siisti koti ja seitsemää sorttia kahvipöydässä piti olla.

Isäni rentoutuu vielä yli 80-vuotiaanakin metsänhoitotöiden parissa.

Minulla oli lapsena jo monia harrastuksia: urheilukerhoa ja pianonsoittoa. Päiväkirja kertoo vapaasta risteilystä leikeissä naapurin lasten kanssa. Aikuiset katsoivat päältä, mutta eivät paljon ohjailleet. Harva se päivä kyläilin äidin ja joskus isänkin kanssa. Marttaillat tulivat tutuiksi.

Omien alakouluikäisten lasteni arki jäsentyy koulun ja harrastusten mukaan. Vanhempana en juuri kehittele kotitöitä, vaan tuen harrastuksia ja varmistelen läksyntekoa.

Kesä on lomailua ja yhteistä aikaa mökillä, puutarhassa ja veneessä. Kokemuksia ja tunteita jaetaan sekä yhteisistä asioista neuvotellaan monin verroin enemmän kuin omassa lapsuudessani.

Opittiinhan sitä ennen vastuuta kantamaan. Nyt teen liikaakin valmista lapsilleni. Yritykseen ja erehdykseen ei tahdo aina aika riittää. Mutta sanavalmiimpia omat lapseni ovat kuin itse olin sen ikäisenä. Vaativia asiakkaita heistä taitaa isona tulla.

Arjen iso muutos on kyläilyn ja spontaanin yhteydenpidon väheneminen. Kukaan ei pistäydy vieraisilla noin vain. Arki-iltaisin kuskataan lapsia ja tsekataan rästiin jääneitä sähköposteja.

Ennen oli lähiyhteisön tukea, työkasvatusta, mutta samalla paljon aikuisista vapaata leikkiä. Pyhäpäivää kunnioitettiin. Automatkoilla pysyttiin kotimaassa. Korkeintaan Haaparannalta hamstrattiin voita ja sokeria.

Nyt on mediaverkostoja, terveellistä ruokavaliota, itsensä kehittämistä ja kansainvälisyyttä. Kasvatusvinkkejä tutkitaan kirjoista. Sunnuntai-iltapäivänä alkaa moni tietotyöläinen kokoamaan ajatuksiaan jo seuraavaa työviikkoa varten.

1970-luvun kriteereillä elin melukylämäisen mukavan lapsuuden. Mutta mittapuut muuttuvat ja hyvä niin. Olihan niitä heinä- ja maatöitä monessa talossa ylen määrin. Joillakin ikätovereillani saattoivat vanhempien omat sotamuistot painaa liiankin raskaasti.

En rohkenisi omia lapsiani vastuuttaa taaperoiden lastenvahdiksi. Mutta sitä perunoiden kuorintaa voisin kyllä ajatella...

Maria Kaisa Aula

Kirjoittaja on vapaa vaikuttaja Viitasaarelta.