Kaskisten ja Närpiölle kuuluvan Eskilsön saaren välillä kulkee toinen Pohjanmaalla liikennöivistä losseista.
Toivo elää Kaskisissa
Edla ja Eirik Pettersonin kotikadulla on vähän liikennettä. Kaskista pidetään lapsiystävällisenä kaupunkina.
Pub-café Kung Gustav pitää kiinni perinteistään ja on avoinna joka päivä.
Kaskisten piskuinen saarikaupunki on kokenut kovia viime vuosina. Vaikka tulevaisuus huolestuttaa, tappiomielialaan ei kylän raitilla sorruta.
Syysaurinko paistaa ja vieno merituuli nipistää iholla. Kaskisten tori ammottaa tyhjänä keskipäivällä.
Viereisellä kaupungintalolla kaupunginjohtaja Marlene Svens on murheissaan päivän uutisesta: Metsä-Wood on päättänyt sulkea Kaskisten yksikön ja irtisanoa 51 henkilöä.
”Erittäin ikävä asia. Tämä koskettaa meidän kaikkien kaupunkilaisten elämää”, Svens toteaa.
Kaskisissa on koettu kovia ennenkin. Vuonna 2009 Metsä Botnian sellutehdas lakkautettiin ja yli kaksisataa ihmistä irtisanottiin. Tehtaan lakkauttaminen vei kolmasosan kaupungin työpaikoista ja nosti työttömyyden 15 prosenttiin. Se oli valtava isku myös lähikunnille.
Työllistymismahdollisuudet Kaskisissa ovat huonot. Svensin mukaan valtion rakennemuutosrahoilla ei saatu aikaiseksi yhtään uutta työpaikkaa.
Kaupunginjohtajan mukaan kulunut vuosi on ollut erittäin raskas. Kaupunki on ajanut läpi rankan säästöpaketin, johon on kuulunut muun muassa yläkoulun lakkautus ja opettajien irtisanominen.
”Olen ollut päättämässä irtisanomisista ja lomautuksista ja minun on täytynyt seisoa niiden takana. Raskainta on ollut ilmoittaa ikävistä päätöksistä tutuille ihmisille”, itsekin palkattomalla virkavapaalla ollut Svens toteaa.
Satamasta pelastaja?
Tulevaisuuden turvaamiseksi Kaskinen on investoinut reilusti satamaan. Kaskinen on Suomen suurin silakkasatama, myös muu rahtiliikenne on kasvussa.
Satamatoiminnan kehittäminen edellyttäisi Kaskinen–Seinäjoki -välisen Suupohjan rautatieradan kunnostamista. Sen on laskettu maksavan yli sata miljoonaa euroa.
”Emme voi istua ja odottaa. Meidän on investoitava ja oltava kilpailussa mukana. Etsimme jatkuvasti uusia toimijoita. Toivomme myös, että valtio osallistuisi koko alueen elvyttämiseen”, kaupunginjohtaja sanoo.
Valoa näkyy tunnelin päässä, sillä Kaskisiin on suunnitteilla biodieseltehdas. Parhaillaan on käynnissä tehtaan ympäristövaikutusten arviointiprosessi.
Kaskisissa suunnitelmista iloitaan, sillä tehdas toisi 120 vakituista työpaikkaa.
Mikään ei ole kuitenkaan varmaa ja taustalla kummittelee jälleen junarata – se pitäisi kunnostaa ennen tehtaan tuloa.
Vieraisiin on totuttu
Kaskinen tunnetaan Suomen pienimpänä kaupunkina. Noin kymmenen neliökilometrin maaläntillä asuu noin 1 400 ihmistä.
Satamakaupungissa on selvästi totuttu outoihin naamoihin. Kadulla kävelevää vierasta tervehditään reilusti. Kaskislaisen kanssa on helppo jäädä suustaan kiinni.
Keijo Salo on lounastauolla ja tulee juttusille. Syntyperäinen kaskislainen työskentelee kirvesmiehenä ja pyörittää kalasavustamoa. Entisenä ammattisukeltajana hän kehuu tuntevansa paikan pohjamutia myöten.
”Olen sukeltanut Kaskisten edustalta kaikkea aina tekohampaista lähtien. Meren pohjasta olen nostanut oman talon hirretkin.”
Salon mukaan Kaskisissa ollaan odottavalla kannalla sataman suhteen. ”Satama on ollut aina henkireikämme. En usko, että se jää käyttämättä tulevaisuudessakaan.”
Kaskisten ainoa rajanaapuri on Närpiö. Salo ei lämpene kuntaliitokselle. Kaskislaiset haluavat pitää kiinni omista palveluistaan.
”Mehän eletään täällä kuin Monacossa, kun ollaan Närpiön ympäröimänä”, Salo heittää.
Kaupunki säästökuurilla
Kello kolkuttaa kahta. Lounasravintola Sinisen hetken omistaja Arto Koivisto tyhjentää lounaspöytää. Tarjolla on ollut kirjolohta.
”Olisi tässä vielä teillekin ruokaa. Olkaa hyvä”, Koivisto vinkkaa toimittajalle ja kuvaajalle.
Tehtaiden lakkauttaminen on vähentänyt häneltä asiakkaita.
”Suurin osa Metsä-Botnian työntekijöistä asui lähikunnissa, kuten Teuvalla. Menetimme monta kanta-asiakasta, jotka kävivät meillä vuosia. Kyllä sitä porukkaa tuli ikävä.”
Koiviston mukaan viime kesä oli hyvä. Kaupungin oman tytön Krista Siegfriedsin euroviisuedustus toi jonkin verran lisää turisteja kaupunkiin.
Moni Sinisen hetken asiakas saapuu tapaamaan Koivistoa, joka hiihti Suomen viestihiihdon kultajoukkueessa Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1976.
”Täällä hiihdetään kesälläkin niin, että hiki tulee.”
Koivisto kuvailee Kaskista rauhalliseksi pikkukyläksi, jossa on vähäinen liikenne ja kiire.
”Jos kävellessä jää jonkun alle, niin kissan”, hän vitsailee.
Asuntokauppa käy
Kaskisissa on vaikea työllistyä. Nuoret valuvat muualle opiskelemaan ja töihin. Kaupungilla ei juuri törmää parikymppisiin.
Kiireetön elämä ja halvat asuinneliöt vetoavat kuitenkin vanhempaan polveen.
Kiinteistövälittäjä Marketta Lindström Habicum Oy:stä sanoo, että tyypillisin asunnonostaja on eläkeikäinen pariskunta Etelä-Suomesta. Asunto hankitaan useimmiten kakkosasunnoksi tai kesämökiksi. Pysyvä muutto voi olla edessä myöhemmin.
”Poikkeuksellista on, että tänä vuonna olen myynyt neljä omakotitaloa kaskislaisille nuorille. Niin ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin. Muualta tänne ei juuri nuoria muuta, kun ei ole töitä”, Lindström toteaa.
Lindström on käynyt asuntokauppaa Kaskisissa 13 vuoden ajan. Hän on myynyt monen asunnon useaan kertaan.
Kaskisissa on huokeat hinnat. Halvimman kerrostaloyksiön saa alle 15 000 eurolla ja keskihintaisen helsinkiläiskaksion hinnalla saa hulppean talon merenrannalta.
”Ei tämmöisillä hinnoilla saa muualta juuri mitään. Asuntokauppa käy tällä hetkellä todella hyvin. Syyskuu oli vuoden paras kuukausi. Tällä hetkellä omakotitaloista on eniten kysyntää.”
Paluu kotisatamaan
Muutama Etelä-Suomessa vietetty vuosi riitti Natasha ja Lasse Petterssonille. Seitsemän vuotta sitten he hankkivat ison puutalon ja muuttivat takaisin kotikonnuille.
”Nuorena opiskelemaan lähtiessäni olin varma, etten muuta koskaan takaisin. Toisin kävi ”, Natasha Pettersson tuumaa.
Isolla pihalla on perheen neljällä lapsella tilaa temmeltää; voi rakentaa majoja ja pelata pallopelejä.
Paluumuuttoon houkutti asuntojen alhaisempi hinta ja lapsiystävällinen kasvuympäristö. Myös lapsenvahdin saanti helpottui, sillä molemmat isovanhemmat asuvat Pohjanmaalla.
”Kun aiemmin vein lapset hiekkalaatikolle, siinä piti seisoa vieressä. Täällä he saavat leikkiä omalla pihalla, eikä meidän vanhempien tarvitse hermoilla koko ajan, että missä he menevät”, Lasse kertoo.
”Kaskisissa kaikki tuntevat toisensa ja täällä huolehditaan myös vieraista lapsista. Jos viisivuotias mukula kävelee yksin kadulla, joku on heti kyselemässä, onko kaikki hyvin. Kasvatusta tulee myös muualta kuin omasta perheestä.”
Hän kertoo muistavansa vielä hyvin, millaista Kaskisissa oli asua teini-iässä.
”Nuorena tuntui epäoikeudenmukaiselta asua pienellä kylällä, kun täällä ei tapahtunut mitään. Kostamme ne kokemukset nyt omille lapsillemme”, Lasse nauraa.
Kylään tupsahtaa Pia Ruotsalainen, joka on myös paluumuuttaja. 15 vuotta vierähti Helsingissä.
”Ei niitä Helsingin palveluja ja tarjontaa osannut hyödyntää siellä asuessa ja arkea pyörittäessä. Loppujen lopuksi se elämä pyöri Kaskisten kokoisella alueella”, Pia Ruotsalainen tuumaa.
Kaskisten suurin ongelma on heikko työllisyystilanne. Natasha on määräaikaisena opettajana Kaskisten ruotsinkielisellä ala-asteella. Lasse jäi työttömäksi syyskuussa, mutta on toiveikas uuden työpaikan suhteen.
”Muuttajia olisi paljon enemmän, jos olisi työtä”, kaikki toteavat.
Viikonloppukoti
Auringon laskiessa horisonttiin vaasalainen Jorma Svahn istuu ongella satamalaiturilla. Miestä ei harmita, vaikka kalaa ei tule.
”Tuulen suunta on nyt sellainen, että ei se nappaa”, hän toteaa.
Svahn ja hänen vaimonsa ostivat Kaskisista talon kymmenisen vuotta sitten. Molemmat käyvät töissä Vaasassa, Kaskinen on heille vapaa-ajan koti, jonne on hyvä tulla rauhoittumaan.
”Jotain kummaa tässä paikassa on: kun tänne tulee, elämä tuntuu pysähtyvän”, Svahn sanoo ja katsoo merelle.
Sähköalalla työskentelevä mies tutustui Kaskisiin jo 1970-luvun lopulla ollessaan rakentamassa Metsä-Botnian tehdasta.
Ennen tehtaan tuloa kaupungissa oli ruotsinkielinen enemmistö, mutta tehtaan aiheuttaman muuttoliikkeen myötä suomenkielisiä on reilusti enemmän.
”Muistan hyvin, kuinka ankarasti tehtaan rakentamista vastustettiin, koska monet kaskislaiset halusivat jatkaa elämäänsä pienessä kyläyhteisössä. Nyt on sitten kauhea haiku päällä, kun kultakaivos on viety pois”, Svahn sanoo.
Svahn on huomannut, että Kaskisista uhkaa tulla ikääntyvien ihmisten ja kesämökkiläisten paratiisi. Häntä arveluttaa se, miten kaupungin verotulot riittävät tulevaisuudessa edes pakollisiin toimintoihin, kun suurin osa asukkaista on eläkeläisiä.
Svahnin mielestä Kaskisiin pitäisi saada lisää palveluja, jotka toisivat verotuloja ja työpaikkoja. Kaskisissa on yksi ruokakauppa. Lähimmät rauta- ja vaatekaupat ovat Närpiössä, jonne on matkaa noin 13 kilometriä.
”Tänne tullessa kaikki tarvittava on tuotava mukana. Jos pensseli ja maalipurkki unohtuvat, niitä on lähdettävä hakemaan muualta.”
Valomerkin aika
Iltakymmenen maissa Pub-café Kung Gustavissa istuu vain pari asiakasta. Vielä muutama vuosi sitten asiakkaita oli huomattavasti enemmän.
Ravintolayrittäjä Herman Skur muistelee nostalgisena aikaa, jolloin Metsä-Botnian tehdas oli voimissaan.
Marraskuussa ravintola järjesti tehtaan sadoille työntekijöille useat pikkujoulut. Pankkikortti vinkui ja juoma virtasi. Ei ole salaisuus, että sellutehtaassa tienattiin hyvin. Kun rahaa oli, jotkut käyttivät sitä surutta. Osa rahasta päätyi ravintolaan syöminkien ja juominkien myötä.
Juhlat ovat päättyneet.
”Nykyisin ravintolatoiminta on kannattavaa vain kesäaikana. Talvikuukausina jäämme usein miinuksen puolelle. Haluamme kuitenkin palvella asiakkaitamme jokaisena päivänä kellon ympäri. Se on asia, josta haluamme pitää kiinni”, Herman Skur sanoo ylpeänä.
Tiskillä istuva miesasiakas ei halua nimeään lehteen, mutta kertoo tarinansa. Hän muutti Kaskisiin jo 1950-luvun lopulla, kun kotiseudulla ei ollut rahaa edes ruokaan.
Hän säästi rahat junalippuun ja matkusti Kaskisiin.
”Kun saavuin vappuna Kaskisten asemalle, taskussani oli vain yksi kolikko. Päätin lähteä takaisin juhannuksena, jos saan hankittua junalippurahat. Mutta täällä minä olen aina vain”, mies naurahtaa.
Ikänsä puualalla työskennellyt konkari on nähnyt vierestä Kaskisten kehittymisen vahvaksi teollisuuskaupungiksi ja myös sen alasajon. Häntä surettaa kaupungin kohtalo.
”Hienot vuodet jäivät taakse, ja nyt elämme rankempia aikoja. Kyllä valtaosa meistä tällä Kaskisissa uskoo, että hyvää on vielä edessä päin.”
Kello tulee yksitoista. Ravintola sulkeutuu.
Kaskisten kadulla on hiljaista ja hämärää. Vain puutalojen ikkunoista kajastavat valot valaisevat katua. Kaupunki käy nukkumaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
