Siiderintekijä Jyrki Hirvonen, Rääkkylä Ei mikään siideripissis

”Siideripissis? Jokainen saa olla mitä haluaa. Minä olen lähempänä maata. Saiderimies tai kylähullu”, tuumaa Jyrki Hirvonen. Kuva: Riitta Mustonen 

”Kun ihminen vanhenee, sitä miettii, mitä tekisi isona. Minun mielikuvaleikissäni oli omenatarha, harmaat pitkät hiukset ja moottoripyörä.

Aloitin omenatarhasta. Vartoin kääpiöiviin perusrunkoihin taimet ja perustin vajaan hehtaarin tarhan.

Tukka harvenee ennen kuin se ehtii pitkäksi ja luonnonkiharaksi, mutta moottoripyörä mulla on isän peruja, kakspuolikas Jawa. Rupesi olemaan elementit kohallaan.

Kun tuli omenoita, perustettiin mehuasema. Mietin, mitä muita jalosteita omenasta saa tehtyä.

Mentiin siiderin perässä Englannin Herefordiin. Se kulttuuri vei sydämen. Maanläheisyys ja se, miten ihminen otetaan vastaan ilman kyräilyjä. Kukaan ei esitä mitään. Vuosi oli kai 2007.

Tein kotona kokeiluja. Ekat siiderit eivät olleet juotavia, mutta pikkuhiljaa laatu parani. Mietin, miten siideriä voisi tehdä laillisesti.

Suoritin viinintuotannon ammattitutkinnon Lepaalla, että sain osoitetuksi pätevyyden Valviralle. Sain luvat, ja kolme vuotta Niemisbygård toimi oman tilan navetassa vastarannalla.

Kunnes viime kesänä siirsin toiminnot tänne Rääkkylän Paksuniemeen, minne olin ravintolaan jo toimittanutkin veneellä juomia järven yli.

Paikka on hyvä, valittu jopa vuoden vierasvenesatamaksi, ja täällä vanhassa meijeri-myllyrakennuksessa on tilat, joihin sai luvat viininvalmistukseen.

Siideripanimo on pohjoiskarjalaisen omenan riemuvoitto. Ostan kotipuutarhojen omenoita, sellaisia, joille ei aiemmin ole ollut käyttöä.

Lajittelen maun perusteella lajikkeet erikseen ja mehustan samantyyppiset keskenään. Kevättalvella maistelen, millaista tuli, ja rupean rakentamaan siideriä sekoittamalla eri makuja.

En käytä luontaisia villihiivoja, vaan neutraalia kaupallista hiivaa, jolloin omenan oma aromi säilyy. Meidän siidereitä ei ole laimennettu, vaan ne on täysmehuun tehtyjä, toisin kuin yleisesti kaupoissa myytävät, joissa suurin osa juomasta on lisättyä vettä.

Minusta raaka-ainetta pitää kunnioittaa ja antaa sille se aika, minkä se vaatii. Englannissa sanotaan, että siideri ei ole valmista ennen kuin käki kukkuu. Valmistuminen vaatii vuodenaikojen vaihtelun, eri lämpötilat, aikaa.

Siiderinteko poikkeaa marjaviinin valmistuksesta, koska marjaviiniin joudutaan happopitoisuuden takia lisäämään vettä. Ennemminkin tämä muistuttaa viininvalmistusta.

Ensi kaudelle valmistuu 8 000 litraa omenasiideriä ja lisäksi kuohuviiniä herukoista, vadelmista ja mansikasta. Niitä myydään omassa myymälässä ja pikkolopulloissa ravintoloille. Alkolle olen liian pieni.

Hyvä siideri on puhdas ja täyteläinen ja siinä on tasapainoinen pitkä maku. Uskallan sanoa, että olen tehnyt hyvääkin siideriä.

Olen neljänä vuonna ollut mukana Putleyn three counties -siiderikilpailussa ja tänä vuonna myös kansainvälisessä siideri- ja perrykilpailussa Herefordissa. Keväällä BBC:stä soitettiin ja kysyttiin suoraan lähetykseen, että mikäs tämä tämmöinen suomalainen siideri muka on.

Illalla kilpailun järjestäjät soittivat ja kertoivat, että meidän siideri oli voittanut oman sarjansa.

Se antoi uskoa, että joitain juttuja on tullut tehtyä oikein.

Isoin haaste on oma jaksaminen. Tuotannon muutto tänne vastarannalle oli sellainen hullunmylly, että koskaan en ole laiminlyönyt maatilaa niin paljon.

Nyt on pahin ohitettu. Olen varovainen ihminen, ja periaatteenani on, ettei pidä ottaa niin isoja askeleita, että housut repee.

Olen saanut intoa ja voimaa siitä, että tekeminen on tuntunut omalta ja helpolta. Siiderikulttuurissa ihmiset ovat iloisia ja aidosti kiinnostuneita toisin kuin maataloudessa, missä tukipolitiikalla on saatu tekemisen riemu pois.

Kahden viime vuoden aikana voimavaraksi on löytynyt myös musiikki. Aloin neljävitosena soittaa kitaraa, joka myöhemmin vaihtui mandoliiniksi. Soitan neljän aikamiehen Saiderimiehet New Grass -porukassa ja tuotan myös tekstejä.

Siiderinteko on avannut mulle ihan uuden maailman. Tämä on ihan eri juttu kuin se, että asut tien päässä ja viljelet maata.”

Riitta Mustonen