Tanu on poissa

Tanun kanat kuopsuttelevat Jyräkoskien pihapiirissä. 

Eilan lasityöt koristavat Tanun kuoleman jälkeen uusiksi rakennettua lisäsiipeä. 

Paperi kestää kaikki vuodatukset. Eila Jyräkoski alkoi terapeutin ehdotuksesta purkaa tunteitaan kirjoittamalla. 

Eilan ensimmäisessä lasityössä rakkaat vainajat nousevat kohti valoa. 

TEKSTI: Mia Palokallio KUVAT: Suvi Elo Eurajoen Lapijoen kylällä Raunelassa

Monenkirjavat maatiaiskanat kuopsuttelevat pihamaata kesäauringossa. Sisällä Eila Jyräkosken pirtinpöydän äärellä haetaan sanoja.

Kukko kiekaisee pihalla. ”Tanun kanat”, Eila huokaisee.

Eilan esikoispoika Taneli, ”Tanu”, tappoi itsensä kaksi vuotta sitten 23-vuotiaana.

Surustaan Eila puhuu, jotta se voisi lohduttaa muita suuren surun kohdanneita.

Tanun, kiusatun pojan kohtalo täytyy kertoa. ”Että ihmiset ottaisivat ihan oikeasti tosissaan kiusaamisen.”

”Tanu oli erilainen. Herkkä poika, pienestä saakka omissa oloissansa. Metsässä kulkiessa Tanulla oli ihmeellinen silmä eläimille: kato, tuossa on vaskitsa ja tuossa on kyy. Tanu näki, mitä muut eivät nähneet.”

Rantakäärme auton tuulettimessa tai kärppäpoikue kamarissa, kaikkeen äiti tottui. ”Tanu oli yhtä luonnon kanssa ja luonto tuli sisälle”, Eila naurahtaa.

”Sänkyä pedatessa lakanoiden välissä saattoi vilahtaa sisiliskoja ja sängyn alla käärmeitä. Vesiliskosta sisiliskoon meillä oli kaikki sisällä.”

”Kun ensimmäinen kyy löytyi kotoa, se laitettiin tappelun kanssa metsän reunaan. Muutaman päivän päästä viljasiilossa oli 27 kyytä.”

Kanoja Tanu otti parikymppisenä. ”Hänellä oli omassa huoneessaan hautomakone ja lämpölamppu. Kananpoikaset leimautuivat Tanuun ja kulkivat perässä. Sitten tuli vielä viiriäisiä, riikinkukkoja ja fasaaneja.”

”Tanu puhui kanaa”, Eila toteaa. ”Kun Tanu tuli töistä, kanat karas vastahan ja vaaputtivat perässä, hyppivät Tanun olkapäälle.”

Kyllä Tanu kävi navetassakin, mutta lehmät eivät olleet hänen eläimiään. ”Kissojakin Tanulla oli, kissat eivät välittäneet kenestäkään muusta kuin Tanusta.”

Fasaanit, riikinkukot ja viiriäiset annettiin Tanun kuoleman jälkeen pois. Kanat jäivät.

Ala-asteella, pienessä kyläkoulussa Tanu oli iloinen poika, maailma ei ollut vielä kaltoin kohdellut häntä. Hän nautti saadessaan leikkiä kotona ja pihapiirissä serkkujen kanssa.

Kiusaaminen alkoi yläkoulussa eikä sille sitten tullut loppua. ”Ei ymmärretä kuinka haavoittuvaisia ihmiset ovat. Jotkut kantavat kaiken kiusaamisen taakkana mukanaan, ja jossain vaiheessa malja vuotaa yli.”

Peruskoulun jälkeen Tanu meni ammattikoulun logistiikkalinjalle ja sitten vartijakoulutukseen. Työtä oli tarjolla kodin lähellä Olkiluodossa. Läheltä ei löytynyt luontoon liittyvää koulutusta eikä arka, kiusattu poika halunnut lähteä kauaksi kotoa.

”Armeija oli tosi paha paikka”, Eila huokaa. ”Se toi Tanulle surulliset silmät, ilo häipyi.”

Eri puolilla taloa olevia Tanun kuvia katsomalla näkee, mitä äiti tarkoittaa. Pienen pojan silmissä pilkahtelee ilo, armeija-asussa poseeraa surusilmäinen nuorimies.

Äiti otti kiusaamisen vuosien varrella puheeksi, mutta kukaan ei ottanut häntä tosissaan. ”Luulen ja toivon, että nyt puututaan helpommin.”

Aikaa myöten eläimet tulivat Tanulle yhä tärkeämmiksi. ”Eläimen rakkaus ja luottamus on aitoa”, Eila pohtii. ”Ihminen on julmempi, eläin ei petä.”

Tanun viimeisenä keväänä Eila ei aavistanut mistään, että se olisi viimeinen. ”Ajattelin, että pahin on ohi, koulut on käyty, on työpaikka ja auto.”

Tanu tappoi itsensä kotona, omassa huoneessaan. Laukauksen jälkeen äiti oli ensimmäisenä hänen luonaan.

”Muistan sen ihan hyvin”, Eila sanoo hiljaa.

”Tuntuu yhä hetkittäin, ettei sitä usko vieläkään todeksi. Se on ehdottomasti liian iso asia ymmärrettäväksi. Niin iso ja kamala asia, ettei siihen ole sanoja, ei kynä ja paperi riitä.”

Jyräkoskien 1700-luvulta peräisin olevassa talossa on aina asunut monta sukupolvea. Nyt isossa talossa elelevät Eilan lisäksi puoliso Jari ja Jussi-poika, 10 v. Eilan äiti kuoli vain muutamaa kuukautta ennen Tanua.

”Tanun kuolema paiskasi koko perheen päin seinää”, Eila toteaa. ”Tuntui, että happi loppuu. Ettei voi elää varttiakaan, kun ei voi hengittää.”

Perheelle tarjottiin monenlaista apua. ”Mutta ei kukaan pysty todella auttamaan, suru on vaan pakko elää”, Eila toteaa, mutta lisää, että toki läheisistä ihmisistä on tukea.

”Ei sitä pidä vähätellä, kun rehellinen ihminen tulee taloon. Jos joku vie vaikka puoli tuntia elämää eteenpäin, sillä on merkitystä.”

Kaiken mustan keskellä Jyräkoskilla oli maatila pyöritettävänä ja lehmät hoidettavana. ”Maatalous ja masennus on jäätävä yhdistelmä. Etenkin maatalouteen liittyvä byrokratia oli kauhea taakka, kun muisti meni. Vastuu kaikesta on kuitenkin yrittäjällä itsellään.”

”Saatoin kysyä lomittajalta navetalla mitä tarvitaan ja sitten hokea navetalta taloon kulkiessani koko matkan, että tilaa pesuaineita, tilaa pesuaineita. Kotona sitten pohdin, mitä varten tulin tänne?”

”En usko, että kukaan työnantaja voisi pitää sen kuntoisia ihmisiä töissä kuin me oltiin”, Eila arvelee.

”Olin olevinani ollut niin viisas ja kärkäs, kun on kirjoitettu eläinrääkkäystapauksista. Nyt ymmärrän, että kun ihminen masentuu, hän ei pysty hoitamaan eläimiä. On syy masennukseen sitten mikä hyvänsä.”

”Mikä tässä maailmassa on, ettei sellaista huomata? Ennen huomattiin, kun kaikki oli yhtä perhettä. Nyt puhuu raha ja kiire. Maataloudessa touhu on muutenkin kiristynyt. On oltava eläimiä, peltoja ja byrokratiaa lisää”, Eila puuskahtaa.

Silti hän näkee paljon hyvääkin siinä, että maatila oli pyöritettävänä. ”Kai se piti elämässä kiinni. Ei voinut jäädä sängyn pohjalle makaamaan.”

Sitä paitsi navetassa sai lehmäterapiaa. ”Mulle ei oikein sovi kunnan tarjoama terapia, menin aika vastentahtoisesti sinne. Lehmän kylki on parempi”, Eila hymyilee.

”Lehmä on armollinen, se ei kysy miksi olet tänään äkäinen. Voi mennä niin ränstyneen näköisenä kuin tahtoo ja parkua niin paljon kuin tuntuu, ei tarvitse skarpata eikä näytellä millään tavalla.”

Tärkein kiintopiste oli kuitenkin kotona. ”Tietenkin meidän aina iloinen Jussi. Jussi oli perheen täyspäisin. Hän koetti valvoa meitä, huolehti miten me voidaan”, Eila kiittelee poikaansa.

Ensimmäinen vuosi Tanun kuoleman jälkeen oli Eilalle vain mustaa, rämpimistä. Pikkuhiljaa löytyi asioita, joihin tarttua ja jotka veivät eteenpäin.

”Huomasin, että elämää on myös navetan ulkopuolella, että voi tehdä muutakin kuin pitää karjantarkkailukirjaa.”

”Lasikurssille meno oli yksi tärkeä asia. Piti nimittäin rakentaa uusiksi se lisäsiipi, missä oli Tanun huone. Halusin sinne lasitöitä, joten oli pakko mennä kurssille niitä tekemään.”

”Lasikurssille mennessäni olin huonokuntoinen ja arka, pelkäsin suurin piirtein varjoanikin.”

Lasityöt olivat juuri sitä, mitä Eila tarvitsi. ”Kun valvoin yöllä, ei tarvinnut pudota mustaan. Pää ja mieli saivat levätä, kun kädet tekivät työtä.”

Eilan ensimmäisessä työssä oli risti ja helmet ja niillä tärkeä symboliikka: ”Tanu, äiti, isä ja mummo nousevat kohti valoa.”

Sitten tuli kirjoittaminen. ”Terapeutti kysyi, onko minulla tarpeeksi juttuseuraa, saanko purettua tarpeeksi. Sanoin, etten halua väsyttää ketään.”

Niinpä terapeutti ehdotti kirjoittamista. ”Paperi kestää kaikki vuodatukset”, Eila hymähtää.

Kun Eila sitten näytti tekstejään ystävälleen Irja Aro-Heinilälle, tämä halusi heti tehdä niistä kirjan. Kokovartalosuru julkaistiin alkukesällä lohduksi muille sureville.

”Tärkein asia oli, että löysin polun kirkkoon. Se on mulle suurin voima, se, joka kantaa.”

Nyt Eila sanoo voivansa ihmeellisen hyvin. ”Olen päässyt pimeän yli. Oikeasti jossain vaiheessa ajattelin, ettei minusta tule enää ihmistä. Tuska ja paha olo olivat niin valtavat. Ei muistanut mitään, ei osannut mitään. Tuntui, ettei pysty, ei selviä elämästään.”

Samat asiat, jotka antavat voimaa, vievät eteenpäin. ”Kannattaa kuulostella omaa sydäntään: kuka kulkee mettissä, kuka tekee käsitöitä. Kaikki ei sovi kaikille, minulle ei sovi vertaistukiryhmät. Minulla täytyy olla oma aika, oma paikka, oma ihminen.”

Eilan mukaan äitinä ei ikinä totu siihen, että oma lapsi on kuollut, tappanut itsensä. ”Sen kanssa on opittava elämään, suru on kannettava mukana. Ikävä on aaltoliikettä.”

”Tanun elämä oli liian lyhyt. Hän rakasti luontoa sellaisella palolla, että se olisi pitänyt saada johonkin käyttöön.”

Tanun muisto elää kodin lisäksi pihapiirissä ja lähimetsissä. ”Metsässä ei ole ainuttakaan kiveä eikä kantoa, jota hän ei olisi tuntenut.”

Pihan kanojen lisäksi Tanusta muistuttavat myös kaikki muut linnut. ”Tanu pyysi aina katsomaan erikoisimpia lintuja ja tuli sanomaan: ’kuuntele nyt’. Ensin kauheasti kaipasi sitä. Kukaan tule meille enää kertomaan, mikä lintu laulaa.”

”Lähimetsissä on satoja Tanun tekemiä linnunpönttöjä. Linnut pesivät Tanun taloissa, vaikkei häntä enää ole.”