Setä Samulin silmien alla

Ei ollut varmaan kenellekään yllätys, että Yhdysvallat harjoittaa vakoilua.

Valtiot ovat vakoilleet toisiaan niin kauan kuin niitä on ollut olemassa.

Edward Snowdenin paljastaman nuuskinnan laajuus on kuitenkin häkellyttävää.

USA vakoilee käytännössä kaikkea maailman tietoliikennettä. Luettaviksi päätyvät tasapuolisesti niin vihollisten, liittolaisten kuin omienkin kansalaisten viestit.

Eurooppalaiset närkästyivät, kun selvisi, että Yhdysvallat salakuuntelee myös EU:n virastoja. Itse kuuntelu tuskin on kovinkaan vaarallista. Vuotokulttuuristaan tunnetun EU:n salaisuudet kun voi lukea päivän Financial Timesista.

Ja vaikka saisikin salaa kuulla, että EU:ssa valmistellaan jotain, voi valmistautua siihen, että asia ehtii muuttua jäsenmaiden riidellessä vielä moneen kertaan.

Vapaakauppaneuvottelut ovat oikeastaan ainoa asia, jossa amerikkalaiset voisivat hyötyä salakuuntelusta. Voi auttaa, jos tietää etukäteen, mitä vastapuoli aikoo neuvotteluissa tarjota ja kuinka pitkälle se on valmis joustamaan.

Periaate on kuitenkin tärkeä. Kumppanuuteen kuuluu luottamus, eivätkä piilotetut mikrofonit ainakaan vahvista sitä.

Yhdysvalloissa salakuuntelulla ja hämärillä tiedusteluoperaatioilla on pitkät perinteet. Lähes jokainen Amerikan presidentti on jäänyt kiinni jonkinlaisista väärinkäytöksistä.

Poikkeusta ei muodosta myöskään puhtoisena pidetty Barack Obama.

Sananvapauden ja avoimuuden puolesta saarnannut presidentti on pannut toimittajien puhelut kuunteluun ja määrännyt viranomaiset jahtaamaan ja pelottelemaan mahdollisia vuotajia. Edes Watergate-skandaaliin kaatunut Richard Nixon ei käynyt kriittisen median kimppuun yhtä suurella voimalla.

Kun diktatuurivaltio Jemen oli vapauttamassa toimittajaa, joka paljasti USA:n ohjusiskun tappaneen naisia ja lapsia, Obama piti henkilökohtaisesti huolen, että toimittaja pysyy kalterien takana.

Amerikkalainen tiedustelu- ja turvallisuuskoneisto on kuin suoraan George Orwellin romaanista. Pelkästään salakuunteluvirasto NSA:n leivissä työskentelee arviolta 40 000 ihmistä. Sitä voi verrata vaikka byrokratiahirviönä pidettyyn EU-komissioon, jossa direktiivejä sorvaa vaivaiset 23 000 palkollista.

Kapitalismin ihmemaassa suurin osa vakoilusta on ulkoistettu yksityisille yrityksille, jollaisen palveluksessa vuotaja-Snowdenkin työskenteli.

NSA on vain pieni osa maan turvallisuuskoneistoa. Liittovaltiolla on yhteensä 16 eri tiedustelupalvelua. The Washington Post -lehden pari vuotta vanhan selvityksen mukaan huippusalaisissa tehtävissä työskentelee Yhdysvalloissa yhteensä 854 000 henkilöä.

Se on kaksi kertaa kaikkien Suomen kuntien työntekijämäärä.

Suurten byrokratioiden tapaan, myös Yhdysvaltojen vakoilukoneisto on kuuluisa tehottomuudestaan.

Valtavista resursseistaan huolimatta USA:n tiedustelu ei kyennyt varoittamaan sen paremmin Pearl Harborin hyökkäyksestä kuin syyskuun 11. iskuistakaan. Ohi menivät niin Neuvostoliiton romahtaminen kuin Iranin vallankumous.

Arvostelijoiden mukaan tavallisten kansalaisten vihjeiden ja normaalin poliisitoiminnan avulla on estetty enemmän terrori-iskuja kuin maailman kaikkien sähköpostien avaamisella.

USA:n siviilitiedustelun budjetti on suunnilleen yhtä suuri kuin EU:n maatalousbudjetti. Sen päälle menee vielä parikymmentä miljardia sotilaiden tiedustelukuluja.

Kumpikohan lisää enemmän kansalaisten turvallisuutta?

Se että pöydässä on varmasti ruokaa, vai se, että jossain vakoilukeskuksessa tiedetään kenelle Matti ja Maija ovat viikon aikana soitelleet.

Amerikassa ylväät arvot ja karu todellisuus ovat aina olleet kaukana toisistaan.

Tietoliikenteen kehitys on tehnyt ihmisten seuraamisesta niin helppoa, että valtioiden lisäksi meitä valvovat hakukoneyhtiöt ja osuuskaupat.

Tiedonkeruuta voi aina perustella rikollisuuden torjunnalla tai paremmin osuvalla mainonnalla. Tieto on kuitenkin valtaa.

Kannattaa pohtia kenelle sitä haluaa antaa.