Kehityspäällikkö Arto Mäkinen, Hämeenlinna Teot puhuvat

Arto Mäkinen pistäytyy välillä työpajassa katsomassa, mitä nuoret ovat saaneet aikaan. Anssi Joro on viimeistelemässä tekemäänsä puulaatikkoa. Kuva: Riitta Mustonen 

”Vastaan Hämeenlinnassa nuorten työpajatoiminnasta 4H-yhdistyksen kehityspäällikkönä. Meillä kiertää vuodessa noin seitsemänkymmentä nuorta työkokeilussa kuukaudesta puolen vuoden pituisissa jaksoissa.

Nuoret tulevat pääosin työvoimahallinnon kautta. Monella on koulu jääny kesken tai on sosiaalipuolen taustaa, ikää 20 vee ja vähän yli tai alle.

Haastattelen jokaisen nuoren. Joistain tulee pajavalmentajia ja muut ovat rytmiryhmä. He tekevät täällä kaikenlaista käsillään: puutöiden viimeistelyä, pienkonehuoltoa, polkupyörien tuunausta. Keväästä syksyyn on piha- ja puutarhatöitä, talvella lumitöitä.

Työni on enimmäkseen ihmisten kohtaamisia. Ohjausta, tukemista, yksilövalmennusta, innostamista.

Kaikessa on kysymys siitä, että itsellä on into. Jos et ole itse innostunut, et saa muitakaan syttymään. Pajavalmentajat pitää saada fiilinkiin, että ne saa porukkansa vauhtiin ja myönteiseen asentoon. Että ovat naama iloisessa virneessä valmiit sanomaan, että nyt hommiin siitä! Valmentajistakin monet ovat pitkäaikaistyöttömiä.

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni heijastuu tähän päivään. Minulla on tahtotila pönkäämiseen.

Aloitin 4H:ssa yli 30 vuotta sitten neuvojana. Silloin kierrettiin talosta taloon, pidettiin kerhoja ja yritystoimintaa oli laidasta laitaan. Nuoret harrastivat kotinurkissa.

Nyt on menty tietoyhteiskuntaan ja nettiin. Silti pyrin henkilökohtaiseen kanssakäymiseen, ettei kaikki kulkisi sähköisesti ja tekstiviestien kautta. Kyllä tapaamisessa on eri tunnelma.

Nuoret ovat pysyneet samanlaisina, mutta maailma ympärillä on muuttunut. Vauhti on kiihtynyt, ja viihdeteollisuus on jättänyt oman jälkensä. Moni istuu tietokoneella liikaa. Pelaamisen jälkeen pinna ei kestä venymistä.

Elämä on muutenkin sirpaleista. Usein perheet on rikkinäisiä ja monella jo vanhemmat työttömiä.

Perhe on lähtökohta; jollei sieltä tule nuorelle tukea, niin enemmän on tekemistä täällä.

Mutta kyllä hyviä tuloksia näkee. Nuorten rohkeus kasvaa ja itsetunto nousee, kun he saavat tehdä jotain. Joku ei ole aluksi saanut sanotuksi mitään, mutta kolmen kuukauden jälkeen puhua pulputtaa ja naama on iloinen.

Huomaa, että käden taidot ovat tosi tärkeitä. Moni lähtee mielellään myös keikalle eli pihahommiin.

Tavoitteena on, että työpajan jälkeen nuori pääsisi esimerkiksi kouluun, töihin tai armeijaan. Ettei tulisi paluuta tyhjän päälle -elämään.

Kohtalaisen hyvin on onnistuttu. 70 prosenttia saadaan sijoitetuksi muualle. Iloisia hetkiä ovat ne, kun joku pääsee kouluun. Sitä jännitetään täällä hirveesti. Myös töihin pääsy on tietysti iso juttu ja onnenpotku.

Työpajatoiminta on suurelle osalle näistä nuorista ainoa tie eteenpäin, sellainen matalan kynnyksen vaihtoehto. Täällä opitaan työnteon lisäksi arjen taitoja, sosiaalista kanssakäymistä ja päästään päivärytmiin.

Sananlasku sanoo: ’Töihin on lähettävä, oli ilma ku ilma.’ Niin se täytys ajatella. Ei siinä auta.

Itse olen oppinut ajan myötä rajaamaan työn ja vapaa-ajan. Nuorena väikkyi intomieli ja toivottavasti terve kunnianhimo. Saattoi mennä monta viikonloppua peräjälkeen 4H-riennoissa. Ehkä sen takia omista lapsista ei tullut 4H-nuoria. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

Tässä hommassa jaksaminen vaatii huumoria, pilkettä silmään joka päivälle, muuten menee liian kovaksi.

Olen kirjoittanut lapsesta asti, ja siitä on tullut minulle varaventtiili. Se vaatii aikansa ja tunnelmansa, ei voi kirjoittaa melskeessä.

Viimein kehtasin lähettää tekstejäni kustantajalle. Vuonna 2011 ilmestyi maaseudulle sijoittuva veijariromaani Miestä sanasta ja tänä vuonna Sanoista teoiksi. Niiden päähenkilö on Kauko Gordon, porkkananviljelijä Vipuvedeltä.

Seuraavaan kirjaankin on jo palikoita. Kun ne on takaraivossa, ei niistä meinaa millään päästä, vaan ne on saatava tuohon valkoiselle ruudulle.

Kirjailijaksi en itseäni tituleeraisi, mutta kirjoittelijaksi kyllä. 4H-työ on antanut paljon aineksia henkilögallerioihin, ja lapsena 70-luvulla olin maalla kuunteluoppilaana.

Kirjoittamisen lisäksi minulla on paha keräilyvietti. Vinyyleitä ja kirjoja on nurkat täynnä. Nuoriso oli käynyt sanomassa paikalliselle kirpputorin pitäjälle, että älkää myykö sille äijälle enää yhtään mitään, välikatto notkuu jo.

Näin ne lapset pitää huolta vanhemmistaan.

Uskon, että nuorten työpajatoiminta jatkuu, se on niin tärkeää.

Moni pajavalmentaja kysyy, että mitenkäs tästä eteenpäin. Vastaan poikkeuksetta, että teot puhuvat.”

RIITTA MUSTONEN