Tarinan- kertojien sukua

Anneli Kannon sylissä on Timo Orvokki -kissa. ”Pikimustat kissat olivat aikoinaan noitien kissoja”, omistaja toteaa. kuva: Rami marjamäki 

Tampereen Härmälässä asuva Anneli Kanto, 65, oli jo lapsena innokas lukija ja tarinankertoja. Kolmannella luokalla syntyi lastennäytelmä nimeltään ”Orava Agapetuksen häntähuolet”.

”En olisi muistanut koko näytelmää, ellei eräs vanha koulukaveri olisi ottanut yhteyttä ja kysynyt, että onko käsikirjoitus tallella. Valitettavasti tämä hieno draamakappale ei ole enää tallessa”, Anneli Kanto naurahtaa.

Yle TV2:lla pyörii parhaillaan Kannon käsikirjoittama Haamukirjoittaja-televisiosarja. Komediasarjan keskeisinä teemoina ovat köyhyys, sisarkateus ja pienyrittäjän kova arki.

Sarjassa kuuluisa näyttelijätär palaa lapsuudenkotiinsa maaseudulle parantamaan burn outia. Hänen isosiskonsa asuu edelleen maalla ja työskentelee perheen leipomossa ja auttaa äitiään sairaan isän hoidossa.

Kannon alkuperäinen idea oli, että tarinassa olisi seurattu maanviljelijäperheen arkea, mutta kuvauskustannukset olisivat nousseet liian suuriksi. Niinpä keskeinen tapahtumapaikka vaihdettiin leipomoon.

”Onneksi idea säilyi samana, koska molemmat ovat supistuvia aloja. Monet yrittäjät ovat sidottuja köyhyyteen, koska tulot ovat pienet ja yritykset eivät mene kaupaksi. Heidän pakko jatkaa työtään, jotta he saisivat lyhennettyä velkojaan.”

Kanto julkaisi tänä vuonna kolmannen historiallisen romaaninsa, jonka päähenkilönä on Pohjanmaalla 1600-luvulla elänyt pyöveli Heikki Hakalainen.

Suomen viimeinen pyövelin virka lopetettiin 1700-luvun lopussa. Suomessa ehti olla satoja, ellei jopa tuhansia pyöveleitä. Työ oli hyvin palkattu, mutta halveksittu. Mestaajaksi päädyttiin usein pakon sanelemana.

”Moni rikollinen vältti kuolemantuomion ryhtymällä pyöveliksi. Jos sattui syntymään pyövelin lapseksi, niin ei ollut ammatinvalinnan vaikeuksia.”

Kirjailijasta oli inhottavaa huomata, kuinka suurella innolla ihmiset tulivat katsomaan teloituksia. Ne olivat kiihkeitä kansanjuhlia.

”Toisaalta nykypäivän teinit katsovat silmät kiiluen netistä ISISin teloitusvideoita. Näen jotain samaa myös siinä, kun ihmiset seuraavat formula-ajoja ja miettivät, että tuleeko romua ja kuoleeko joku.”

Kanto on kirjoittanut aiemminkin rankoista aiheista. Vuonna 2008 ilmestyneessä Veriruusuissa vuoden 1918 kansalaissotaa käsiteltiin naisten näkökulmasta.

”On kielentaitureita, jotka kirjoittavat kirjoja siitä, kuinka ihminen valitsee paidan ja vetää sen päällensä. Itse kaipaan isoja tarinoita ja aiheita.”

Muutama vuosi sitten Kannon äiti sairastui Alzheimerin tautiin. Hän huomasi, että lähes jokaisella on muistisairauteen liittyvä tarinoita.

Kanto kirjoitti kokemuksistaan omaisena Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista -nimisen kirjan. Kirjan pohjalta tehty näytelmä pyörii parhaillaan Avoimet ovet -teatterissa Helsingissä.

Kirja on lohduton kuvaus sairauden etenemisestä. Siitä, kun oma äiti ”katoaa” ja muuttuu toiseksi ihmiseksi nopeasti. Kirjassa käydään läpi niin vihantunteita kuin epätoivoa siitä, kun sairautta ei voi pysäyttää.

”Fiksu ja mukava ihminen ei osannut yhtäkkiä käydä vessassa ja puhua. Lopulta hän kieltäytyi syömästä ja juomasta. Kuolema tuli kilon paloina. Sitä oli kauhea katsoa vierestä.”

Kannon äiti menehtyi kaksi ja puoli vuotta sitten. Kanto ei kokenut enää surua. Hän oli tehnyt surutyön jo sairausaikana. Se oli pahempaa kuin kuolema.

Hän päätti kirjoittaa kokemastaan niin rehellisesti kuin ikinä voi.

”Halusin näyttää muistisairauden rumat kasvot. Koska olin nähnyt ne, minulla oli oikeus siihen. Vaikka totuus oli ruma, sen kertominen oli vapauttavaa. Joku saattoi ajatella, että tuollakin on ollut noin kamalaa. Tai, että onneksi en joutunut kokemaan sentään tuollaista.”

Uintia ja teatteria harrastava Kanto tekee parhaillaan taustatyötä Suomen historiaan liittyvän romaaniin. Hän vertaa kirjaprojektin työläyttä kesämökin rakentamiseen.

”Toivottavasti oma pääni kestää ja saan valmiiksi kolmesta neljään kirjaa, jotka haluan vielä ehdottomasti kirjoittaa”, Kanto summailee tulevaisuuden haaveitaan.