Kynnet multaan nyt: Näin varmistat muhkeat valkosipulit ensi kesäksi

’Aleksandra’ on satovarma lajike, jonka maku on vahva, mutta ei tulinen. Sen sukujuuret ovat Pietarin seudulla. Kuva: Säde Aarlahti

Valkokuorinen ’Cledor’ kypsyttää satonsa vasta elokuun puolivälissä tai lopussa. Se ei useinkaan kasvata kukkavartta, joten sadon voi letittää. Kuva: Säde Aarlahti

Messidrome-lajikkeen muhkeassa sipulissa voi olla jopa 10–15 kynttä. Kuva: Säde Aarlahti

Vaikka kasvimaan elämä pääosin hiljeneekin syksyn ja sadonkorjuun myötä, voi osan uudesta sadosta laittaa kasvuun jo ennen talven tuloa. Yksi parhaimmista syyskylvön lajeista on talvivalkosipuli. Kylmä talvi ja pitkä kasvukausi saavat nämä omaperäiset sipulit tuottamaan poikkeuksellisen suuria ja vahvoja tytärsipuleita eli kynsiä.

Talvivalkosipuleiksi kutsutaan valkosipulin kantoja, jotka vaativat kasvuunsa kylmän alkusysäyksen. On myös talvivalkosipuleita, jotka ovat sopeutuneet pohjoisiin olosuhteisiin, vaikka niitä eteläisemmässä Euroopassa kasvatetaan ilman kylmää talvijaksoa. Meillä perinteisimmät talven kynsilaukat ovat kuitenkin itäistä perua.

Kotimaisista talvivalkosipulikannoista tunnetuin on Aleksandra ( Allium sativum ’Aleksandra’), jota on meillä kasvatettu jo 1900-luvun alusta alkaen. Tarinan mukaan sen toi Suomeen Aleksandra-niminen rouva, joka alkoi kasvattaa Pertunmaalla Pietarista ostamiaan kynsilaukkoja. Arvellaan, että kaikki Aleksandraksi nimitetyt maatiaisvalkosipulit eivät enää ole alkuperäistä pietarilaislajiketta, vaan sen jälkeläistöä, jossa kuitenkin toistuvat alkuperäisen kannan hyvät viljelyominaisuudet.

Suomesta löytyy muitakin vanhoja perinnekantoja, muun muassa Siperialainen Aili, Ristijärveläinen, Haminalainen ja Sortavala. Yhteistä maatiaiskannoille on niiden hyvä talvenkesto. Ne myös muodostavat kukkavarren, ja ovat siten lisättävissä myös itusilmuista.

Viime vuosina meille on virrannut talvivalkosipulin viljelyyn sopivia lajikkeita myös Baltian maista sekä eteläisemmästä Euroopasta. Kokeilunarvoisia ovat muun muassa Ukrainassa suosittu ’Ljubasha’, liettualainen ’Ziemiai’ sekä Viron Peipsijärven alueelta tuleva ’Kodaver’.

Ranskalaisista lajikkeista meillä ovat saatavilla ovat muun muassa ’Thermidrome’, ’Messidrome’, ’Therador’ ja ’Cledor’. Näiden lajikkeiden etuja ovat kynsien suuri lukumäärä ja varsien letitettävyys: monet eurooppalaisista lajikkeista eivät luontaisesti kasvata kovaa kukkavartta. Kylmässä ilmastossa ne saattavat toki tästäkin huolimatta kukkia.

Otollinen aika talvivalkosipulin istutukseen alkaa usein lokakuun puolivälissä. Jos maa säilyy sulana, voi kynsiä Etelä-Suomessa joskus tuikata maahan vielä marras–joulukuun taitteessakin. Tavoitteena on saada kynnet juurtumaan ennen maan routaantumista. Muu kasvu sen sijaan saa odottaa kevääseen.

Sipuleille on tärkeä valmistaa hyvin lannoitettu ja kalkittu, riittävän kuohkea kasvualusta. Maan pH:n olisi hyvä olla jopa 6,5–7. Talvimärkyyden välttämiseksi maa muotoillaan kohoriveiksi tai noin metrin levyiseksi kohopenkiksi, johon kynnet istutetaan 10–15 sentin välein. Sopiva riviväli on 30–40 cm.

Kynnet revitään irti emosipuleista juuri ennen kylvöä. Kynsiä voi ennen istutusta liottaa 40-asteisessa vedessä tunnin ajan. Tämä auttaa torjumaan mahdollisia sienitauteja. Valkosipuli on kuitenkin hyvin perusterve kasvi.

Jos istutus venyy myöhäiseksi, kannattaa valkosipulipenkki peittää kuusenhavuilla, lehdillä tai oljilla, jotta maan jäähtyminen hidastuu. Suojaus myös parantaa talvehtimista vähälumisina vuosina. Keväällä suojat poistetaan heti, kun ne saa irrotettua jäätyneen maan pinnasta. Yleensä valkosipulipenkki on hyvässä kasvussa jo toukokuun alussa.

Kesän tärkeimpiä hoitotoimia ovat kastelu ja rikkakasvien torjunta. Kasteluun kannattaa panostaa, sillä se lisää sadon kokoa. Heinäkuun alussa kastelu lopetetaan, ja sipulien annetaan rauhassa tuleentua. Sadonkorjuun aika on käsillä heinäkuun lopussa tai elokuun alkupuolella, kun naattien alimmat 2–4 lehteä ovat kellastuneet, mutta sipulien varsi on vielä vihreä.