Yhteen hiileen

Takavuosina kehitettiin sellainen käsite kuin ”ympäristöturvallisuus”. Tämä hieman kömpelö termi on jäänyt kokolailla unohduksiin, jos se nyt koskaan kovin tunnettu olikaan. Käsitteen tarkoitus oli viedä turvallisuuspoliittista keskustelua uusille aloille perinteisen maanpuolustuksen ja ulkopolitiikan piiristä.

Ajatus oli tuoda keskusteluun sellaisia aiheita kuin ympäristöriskit, kansainvälinen rikollisuus, pakolaisuus ja niin edelleen. Mitä voitaisiin tehdä tällaisten asioiden korjaamiseksi tai niistä aiheutuvien riskien eliminoimiseksi?

Keskustelu törmäsi useimmiten konservatiivisiin ajattelijoihin, jotka tuomitsivat tällaisen ajattelun haihatteluksi ja jotka korostivat turvallisuuspolitiikan ”kovaa ydintä” eli sitä, montako Hornetia maalla on ja millainen aseistus niissä on.

Valitettavasti tapahtumat ovat todistaneet, että ympäristöturvallisuusajattelu olisi pitänyt ottaa vakavammin. Likimain kaikki riskit, joista aikanaan varoitettiin, ovat toteutuneet ja vieläpä pahenemassa. Niinpä nykyään puhutaankin laajasta turvallisuudesta.

Aikamme suurin yksittäinen riski on tietenkin ilmastonmuutos. Jo nyt on selvää, että ilmaston muuttuessa maailmamme muuttuu olennaisesti, vaikka tekisimme mitä sen torjumiseksi. Suurin virhe olisi kuitenkin alistua tilanteeseen.

Vanha hokema ”maantieteelle emme mahda mitään” ei pidä enää paikkaansa. Se otettiin käyttöön aikana, jolloin luonnontieteellisten tosiasioiden luultiin olevan muuttumattomia asioita, joihin ihminen ei perimmältään voi vaikuttaa.

Nyt olemme kuitenkin perusteellisesti muuttamassa maantiedettä. Jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, autiomaat lisääntyvät, eliölajit eivät ehdi sopeutua muutokseen ja niitä katoaa kiihtyvällä vauhdilla.

Lajien monimuotoisuus vähenee kiihtyvällä vauhdilla, ja ekosysteemit ovat kaikkialla heilahtamassa tasapainosta.

Mutta ihmisten määrä kasvaa. Tätä tosiseikkaa yhdistettynä ilmastonmuutokseen ei voi enää sivuuttaa minkään kriisin analyysissä ja ratkaisuyrityksissä.

Viimeksi olemme saaneet nähdä ja kokea sen Syyrian kriisissä, jossa pitkäaikainen kuivuus on keskeinen tekijä.

Toivoa tietenkin on. Esitän yhden esimerkin (Kierrätän ajatukseni vuodelta 2002.). Aina kun talous jossain päin joutuu taantumaan, puolitotuuksia viljelevät kansantaloustieteilijät esittävät, että pitää ottaa velkaa ja lisätä kulutusta.

Näin yleensä tehdäänkin, mutta samalla toistuvasti pahennetaan perusongelmaa, eli ilmastonmuutosta. Tällä menetelmällä ajaudumme yhä syvempiin ongelmiin, kuten Euroopassa on käynyt.

Mutta ilman talouskasvuakin joudumme pahoihin vaikeuksiin. Emme esimerkiksi kykene auttamaan ilmastonmuutosta pakenevia ihmisvirtoja. Monet ovat esittäneet, tunnetuin on Nicholas Stern, ilmastoraportin kirjoittaja, että kulutuksen lisäämisen sijasta talouden liikkumavara pitäisi globaalisti suunnata kestävän talouden investointeihin. Näin voisimme ehkä hillitä ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia.

Tällä hetkellä myös konkreettinen työ ilmastonmuutoksen kääntämiseksi on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Suomessa on paljon tahtoa hankerahoituksen muodossa, aina hallituksen kärkihankkeista lähtien. Toivottavasti Suomi näyttää esimerkkiä yhteen hiileen puhaltamisesta – palauttamalla hiilen maahan.

Ilkka Herlin on filosofian tohtori ja 
Elävä Itämeri -säätiön puheenjohtaja.

ilkka.herlin@
cargotec.com