Nälkä!

Mistä erottaa maalaisen ja kaupunkilaisen eläimen omistajan? Toki rajanvetoni on räikeä ja aina on loikkareita molemmilla puolilla, mutta pääsääntöisesti maalaisen ihmisen tunnistaa siitä, ettei hän inhimillistä eläintä.

Maalla ihminen on ihminen ja eläin on eläin, eikä se pihatossa seisova mullikka katso omistajaa ”taas sillä samalla vaativalla ilmeellä”, jos ruoka on muutaman minuutin myöhässä.

Tunnollisen kaupunkilaishenkisen koiran omistajan tunnistaa siitä, kun hän koiran kanssa kylään tullessa kantaa välittömästi sille vettä eteen.

Ensinnäkin, ehkä yksi sadasta näkemästäni mussukasta on juonut sitä vettä heti tarjottaessa. Toiseksi, eihän koiran isäntä tai emäntäkään heti kylään tullessa hyökkää vesilasiin.

Miksi se koira sitten olisi juuri ovesta sisään tullessaan nääntymässä janoon?

Totta kai koirien pitää vettä saada ja ruokaakin, mutta tämä vesikuppiasia kylässä käydessä on vain usein se ensimmäinen. Kun koira on nyrpistänyt nenää tuputetulle vesikupille, sanotaan päivää taloon.

Olen omistanut elämäni aikana hyvin erilaisia eläimiä. Täysin eri tyyppisiä ja eri eläinlajien sisällä vielä erilaisia persoonia. Kaikkien eläimien yhteinen tekijä suhteessa ihmiseen on tietynlainen hyväksikäyttö. Me annamme, ne ottavat. Meitä ohjaa tunne tai joku muu hyöty, ja niitä ohjaa yksinkertaisesti nälkä.

Kun rakas hevoseni laukkaa aamulla luokseni, minun rinnassani läikähtää. Toki tiedän hyvin, että sitä ohjaa enemmänkin vatsan kurina ja muistijälki siitä, että minun huudostani ei kestä kauaa, kun kaurat helähtävät ruokakuppiin. Silti koen ylpeyttä, kun se luottaa minuun ja haluaa tulla luokseni, niin… syömään.

Sama on koirien, kissojen tai monen muunkin eläimen kanssa. Kun kissa saa sheebaa naapurissa, alkaa sitä näkyä kotona koko ajan vähemmän. Koirat ovat uskollisempia: oma isäntä on pomo, ja pomo päättää, koska syödään.

Olisiko siis aika myöntää se? Ne rakastavat meitä, koska me annamme niille ruokaa. Ja ne luottavat meihin, koska olemme antaneet jo pidemmän aikaa niille ruokaa.

Ja jotain herkkuja ja sitä vettä tietenkin. Ja rapsutuksia ja muuta kivaa. En näe siinä mitään pahaa. Eläimet ovat avoimen rehellisesti itsekkäitä ja useimmat myös erittäin ahneita. Siinä on jotain hirvittävän sympaattista.

Siitä kaupunkilaisesta eläinihmisestä vielä. Vesikupin kantamisessa ei ole mitään pahaa. Jos koira on saanut koulutettua ihmisestä niin nöyrän ja tunnollisen palvelijan, että koira tulee ensin ja muut asiat vasta sitten, voi karvakuonoa onnitella.

Niin iso terapeuttinen, elinkeinollinen ja tuotantotaloudellinen asia kaikenmaailman nelijalkaiset nyky-yhteiskunnassa ovat, että kyllä niiden nokkelimmille yksilöille muutama henkilökohtainen palvelija sallitaan.

Mitä me voimme oppia tästä? Ehkä sen, että meidän on turha asettaa itseämme liian korkealle eläimien yläpuolelle. Olemme vastuussa niistä, koska meillä on kyky ajatella ja järjestää asiat niiden puolesta.

Ne ottavat ilosta kaiken irti, ja me saamme samalla hyväksynnän sille, että tätä kaikkien olentojen yhteistä maailmaa pyörittävät ihmiset. Tai pyörittävät aivan kohta, kunhan Jekku, Pekku ja Rekku saavat ensin vettä!

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.