Ylkä

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Kerroin edellisessä Kantrissa pienestä dexter-rotuisesta lypsylehmästämme Rositasta. Kun tuli hankkineeksi itselleen harvinaista rotua olevan lehmän Suomen toiselta laidalta ja kokemusta lehmistä on tasan nolla, sana keinosiemennys kuulosti vain yksinkertaisesti liian hankalalta.

Ne puhuivat oljista, pakasteista, niiden tilaamisesta kai Irlannista ja vielä pitäisi tietää, koska tasaisesti käyttäytyvällä lehmällä on kiima. Kiitos ei. Luonnollisuus kunniaan: hankitaan sonni.

Asiat rullasivat vauhdilla eteenpäin. Olin varmaan vakuuttava puhelimessa, kun dexter-kasvattaja suostui myymään minulle vielä sonninkin. Ajoimme isäni kanssa sonnin hakuun vanhalla hevoskuljetustrailerilla. Siellä se röhnötti: Ylkä, valtava musta köriläs, josta ei voinut käyttää termiä ”minisonni”, vaikka dexter pieni rotu onkin. No, kun sinne asti oli tultu, niin sonni houkuteltiin koppiin, ovet kiinni ja sen enempää ajattelematta nokka kohti Iittiä.

Soitin matkalla miehelleni Tuukalle, että Ylkä on isompi kuin mitä kuvittelin, että kannattaa hommata pihaan apuvoimia, jotta saamme sonnisulhasen kopista Rositan pihattoon. Pitkän matkan jälkeen ajoimme pihaan, pimeässä syysillassa odotti Tuukka ja kaksi riskiä naapurin isäntää. Avasimme trailerin takaluukun yläosan, ja koko koppi vain heilahti, kun musta köriläs hyppäsi yläluukusta pihalle.

Ihan siinä meidän vieressä seisoi matkasta jännittynyt hikinen sonni. Sen toisen sarven nupoutus oli aikanaan epäonnistunut ja puhisevan (pikku)sonnin sarvi ei houkutellut. Silti Tuukka nappasi sonnin riimusta roikkuvasta narusta kiinni, isännät perästä ja sitten mentiin. Ylkä pyöritti kolmea miestä pitkin kuraista pihamaata, kunnes kuin ihmeen kaupalla miehet saivat sonnin hevostalliin.

Karsinan ovi äkkiä kiinni! Tuukka toi kakkosnelosen ja ruuvasi vielä sen oven eteen lisäsuojaksi. Sitten hän kääntyi minua kohti ja sanoi: ”Tää lähtee huomenna.”

Seuraavana päivänä Tuukka heltyi, ja sonnille rakennettiin oma järeä aitaus, johon se sai jäädä koeajalle. Aitausta kutsuttiin Jurassic Parkiksi. Pian Ylkä oli rauhoittunut ja tottunut ihmisiin. Se tykkäsi rapsutuksesta ja söi leipää kädestä.

Se pääsi Rositan seuraksi pihattoon ja toteutti toivottua lemmentyötä. Kaikki meni hyvin, mutta ei siellä pihatossa sonnin kanssa liikoja huvittanut hengailla, sen verran kunnioitusta herättävä jo sen valtava kiharainen pää oli.

Oli kaunis kevättalven sunnuntain aamupäivä. Tuukka haki puita liiteristä, kun huomasi, että häntä kohti juoksi kiukkuinen karannut Ylkä. Puut jäivät siihen ja Tuukka ehti sisälle. Onneksi koko tilaa ympäröivät hevosaidat eli sonni oli edelleen aidassa, me vain olimme siellä aitauksen sisällä talossa motissa. Ylkä oli hermostunut jostakin, riuhtonut pihaton aidan säpäleiksi eikä odottelunkaan jälkeen näyttänyt rauhoittumisen merkkejä.

Kävimme läpi eri vaihtoehtoja, ja pian paikalliset hirvimiehet saivat kasvissyöjäperheeltämme kiinnostavan puhelun. Kiinnostaisiko useampi sata kiloa hyväksi kehuttua sonnin lihaa hakupalkalla? Ottakaa aseet mukaan.

Tuukka livahti talosta leipäpussin kanssa ja sai houkuteltua sonnin aidan ulkopuolelta portille syömään. Isännät saapuivat kivääri Hiluxin kojelaudalla ja pam. Siihen päättyi Ylkän tarina, meidän alaportille.

Edelleenkin Tuukan mielestä matadorit ovat kovimpia jätkiä ikinä.

Niin muuten, mitä ne keinosiemennykseen tarvittavat oljet nyt olivatkaan?

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.