Helsingin pyöräilijät ovat liikenteen huligaaneja – osa ei hallitse pyöräänsä eikä kukaan liikennesääntöjä
Pääkaupunkiseudulla pyöräilijöille kannattaa rakentaa baanoja ja tunneleita, jotta he pysyvät poissa terrorisoimasta muuta liikennettä, kirjoittaa kolumnissaan Petteri Summanen.
Jalankulkijan osa on väistellä ja sopeutua, kirjoittaa Petteri Summanen. Kuva: Jarkko SirkiäPolkupyörä on nerokas kulkupeli. Yksinkertainen, edullinen, helposti huollettava ja ekologinen.
Itselläni on fillaritausta. Isäni oli kilpapyöräilyn ihme. Hän voitti vanhentuneella kalustolla katuajoja Porvoossa ja Mäntsälässä. Köyhänä maalaisena hän ajoi lämmittelyksi 200 km kisapaikalle ja kisan voitettuaan polkaisi takaisin kotiinsa Taipalsaarelle. Hän oli jopa SM-nelonen.
Näin minulle on kerrottu ja uskottavahan se on. Setäni ylittivät Alpit kahteen otteeseen kampivoimalla. Ensin omilla pyörillään, sitten tandemilla. Jälkimmäisen reissun päivän etappien keskipituus oli 220 km. Aika kova, kun ottaa huomioon, että keikkaan sisältyi kaksi välipäivää. Huomioida kannattaa, että kuormana olivat vielä teltta ja muut vermeet.
Minäkin kasvoin tankoon kiinni. Muistan, kuinka väänsin isäni armeijan pyörällä 5-vuotiaana.
Vehjettä piti polkea rungon välistä. Pysäytys vaati ”jarrutusnojan” kodin seinustalle. Merkkinä mineriittilevyyn kertyi kymmeniä mustia viiruja kumisesta käsitupista.
Ensimmäisen vaihdepyöräni isä toi minulle Ruotsista, jossa hän teki virabelihommia kesälomillaan. Chopper-tyylinen violetti, pitkäsatulainen pyörä oli hieno mutta ylikokoisena kömpelö.
Talutin kiiltävää rohjoa mummolan pihalla päivätolkulla. En ylettänyt kyytiin. Kun päästiin varuskuntaan ja asfaltille, sain painella farkkurotsi auki ja tööttäillä ylpeänä.
Vuosia myöhemmin asuttiin jo toisella puolella Suomea. Isäni osti kaveriltaan turhaksi jääneen Crecent-retkipyörän. Oranssin komistuksen alle saatuani ajoin vajaat 50 km tutustumispäivän kunniaksi. Olin keskenkasvuinen enkä yltänyt satulalle, mutta se ei menoa haitannut.
”Timo Soini lanseerasi käsitteen fillarikommunisti kuvatessaan työväestä vieraantunutta kaupunkieliittiä.”
Polkupyörä on joko kulkuväline tai jotain muuta. Se voi olla viesti muille. Helsingissä se voi olla kulkuväline, sähköavusteinen virkistyslaite, urheiluväline tai jopa ideologinen symboli. Jostain se aina viestii.
Timo Soini lanseerasi käsitteen ”fillarikommunisti” kuvatessaan työväestä vieraantunutta kaupunkieliittiä, joka äänestää vasemmistoa vastustaakseen kaikkea muuta.
Nautin liikenteen tarkkailusta. Taitan usein työmatkat autolla. Jos aikataulu on väljä ja kelit kohtuulliset, pyöräilen. Pelkkä visiitti keskustaan johtaa julkisten käyttöön ja jalankulkuun.
Näen siis pääkaupungin liikennettä eri näkökulmista. Pelkän vilkaisun perusteella en uskaltaisi muodostaa valistunutta näkemystä.
Vedän rohkean yleistyksen. Pyöräilijät ovat liikenteen huligaaneja. Osa sotkijoista ei edes hallitse pyöräänsä. Liikennesääntöjä ei voi noudattaa, jos niitä ei tunne.
Autoilijoilla on tiukat säännöt. Niitä rikkovia rangaistaan. Jalankulkijat väistelevät kiltisti ja sopeutuvat. Pyöräilijöille rakennetaan tunneleita ja baanoja. Näin pitääkin, koska häiriköitä ei pidä päästää terrorisoimaan muiden kansalaisten liikkumista.
Liikenteen inkluusio ei toimi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
