Padannuolija

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Krupskajoita! Yees! Nyt irtos joululahjat! huudahtaa tyttäreni kaupassa.

Hän heiluttaa kädessään nippua taikinakulhon nuolijoita.

”Anteeksi, Krupskajoita?” ihmettelee käly yhtenä suurena kysymysmerkkinä.

”Krupskaja oli tietysti se Leninin vaimo, mutta meidän perheessämme kaapijaa on kutsuttu iät ajat krupskajaksi”, selitän.

”Mutta mitä ihmettä Krupskajalla on tekemistä kaapijan kanssa?” ynähtää käly entistä hämmentyneempänä.

”En suhtaudu keittiöhommiin kovin vakavasti, se on totta. Mutta rakastan keittiön tunnelmaa, tuoksuja ja jännitettä”, hän tapasi filosofoida. ”Omassa kokkauksessani haluan niin arjessa kuin juhlassakin yhdistää korkeakirjalliset intohimoni ja arkisen sopankeiton. En pingota. Otan pikemmiten rennolla kädellä. Haen balanssia. Ja siihen oppii vain pitkässä, hitaassa prosessissa.”

Palatessamme reilun tunnin kuluttua kotiin keittiö oli täynnä sakeaa, mustaa savua. Padanvahti hämmensi autuaasti keitosta lupauksensa mukaisesti.

”Herranjumala!” parkaisin ovelta.

Keittäjä säikähti. Havahtui filosofoinnistaan karuun todellisuuteen. Hän nosti aidon kauhistuneena padasta varteen asti sulaneen nuolijan.

”Mutta ei Krupskajakaan ollut mikään keittäjä”, huudahti savuverhon takaa lenininsä lukenut.

Oli joulu. Otimme rennosti. Mitäs yhdestä puurosta. Purskahdimme nauruun koko sakki. Nuolija ja koko puurokattila kiikutettiin roskikseen.

Siitä hetkestä sai nuolijan virkaa toimittava kaavin uuden nimen. Se olisi meidän huushollissa tästä lähtien krupskaja.

Myyjä kietoo kaupassa tyttäreni ostamia krupskajoita pakettiin.

”Hauska tarina. Tässähän tuli sivistystäkin. En olisi koskaan tullut edes ajatelleeksi, että Leninillä oli vaimo”, hän nauroi ja sujautti paketit paperikassiin.

”Joulu on taas, joulu on taas, astiat täynnä puuroo”, suitsuttivat kaiuttimet poistuessamme kaupasta.

Tänään 16.12. on Pottasleikirin eli Padannuolijan nimikkopäivä.

Islantilaisissa perheissä alkaa kuhina tasan kolmetoista päivää ennen jouluaattoa. Jokainen lapsi tietää, että silloin on tullut se päivä, jolloin joulupeikot lähtevät liikkeelle vuoriltaan. Yksi toisensa jälkeen ne kiertelevät nurkissa ja tarkkailevat, ovatko lapset kilttejä. Yksi hätistelee lampaita, toinen pihistelee kynttilöitä, kolmas kolisuttelee ovia.

Mutta tämän päivän peikko Pottasleikir vaanii itsekseen jätettyjä taikinakulhoja tai vartioimattomia puuropatoja.

”Tehdään jotain islantilaista”, innostuu keittiöapulaiseni vaatimaan sadun innoittamana.

Samassa tulee sisään kalastaja, joka lahjoittaa meille itse pyytämänsä järvitaimenen. Iso vonkale saakoon satujen ja peikkojen kunniaksi islantilaisen graavauksen.

Päivän päätteeksi teemme vielä leipätaikinan kohoamaan ja lähdemme ulos.

”Miks sä jätit sen kulhon sinne keittiöön yksikseen?” utelee viisas apulaiseni.