Timo Kaunisto: Tuleeko sota?

Olli Jalosen koukuttava ja kokemusmuistia möyhivä uusi romaani ”Miehiä ja ihmisiä” vie vuoteen 1972 nuoren miehen aistein.

Vaikka kaiken ympärillä on likeisen suurvallan voima, on elämässä kaasu auki ja huominen mahdollista. Aineellinen vaatimattomuus on melkein yhteistä mutta töitä saa kysymällä ja liksoilla jo jotakin omaa.

Sota ja kaveruus on isillä mutta ei pojilla. Uhka tulee idästä ja takuumiehenä häärii uransa vahvin Kekkonen, jota edes vennamolaisten nousu ei ravistele. Eurooppa on vain ensimmäinen interrail-matka ja maailma oman dx-antennin kaukoaaltojen kantaman mittainen.

Tunnistan ja muistan tuon 70-luvun hengen. Vaikka silloin elettiin kylmää sotaa, ovat tunnelmat nyt rauhattomammat. Naapurimme Venäjä on tänään arvaamattomampi ja ajatuksemme erilaisia. Olemme vetäneet keuhkomme täyteen läntistä ilmaa kuvitellen, että idästä nousee jatkossakin vain aurinko.

Vanha isäntä kulkee tuossa jo ja arvelee Putinin panssareiden kohta kulkevan kotopellolla, jonne ei oikein Sampollakaan ole asiaa. Toinen eläkeläinen sanoo kolmannen maailmansodan olevan ovella. Perunakellariaan on yksi ja toinen katsellut taas sillä silmällä eikä kysymys ole nyt talven varastojen reeraamisesta.

Lasken nämä puheet sota-ajan lasten synnynnäiseksi pessimismiksi. Siitä huolimatta ajassa on suurta levottomuutta.

Naapurimaahan ei sitten tullutkaan sitä länsimaista demokratiaa ja kansanvaltaa, mitä kuvittelimme Neuvostoliiton romahdettua.

Venäläisille tuli vain nopea putous maailman toisesta navasta raaka-aineiden varastoksi. Tuli kommunismin perinnön ryöstö ja omaisuuden jako, tuli köyhyys ja tunne nöyryytyksestä, jota länsimaiden ja nousevan Kiinankin vauraus herätti.

Ja sitten tulikin Putin. Pietarilainen mies, joka ei todellakaan ole vailla menneisyyttä. Sen nimi on järjestelmä, KGB. Venäläinen ylpeys ja valtapolitiikka palasivat. Vaikka emme olisi halunneet uskoa, oli taas etupiirejä ja venäläistä alueellista intressiä. Oli jotakin vahvaa, jota näyttää muualle.

Autoimmeko häntä nousemaan korkeaan asemaansa? Oliko öljy- ja energia-ahneutemme syynä Venäjän talouden nopeaan nousuun ilman kunnollista vuoropuhelua tulevasta? Asetimmeko venäläiset nurkkaan viedessämme omaa käsitystämme eurooppalaisesta yhteistyöstä syvälle itään? Emmekö enää osanneet keskustella venäläisten kanssa?

Suomen asema on herkkä ja poikkeuksellinen. Olemme

olleet osa Venäjää ja ne sodat, no – kaikki tietävät. Silti meitä on myös pitkään pidetty mallimaana siitä, miten venäläisten kanssa tullaan toimeen. Venäjä on ollut Suomelle tärkeä kauppakumppani ja niin Suomi Venäjällekin.

Mutta mitä on tapahtunut, kun sodasta puhutaan, joskaan ei meidän rajoillamme? Jos Venäjä ei muutu, olemmeko me muuttuneet? Onko Eurooppa-huumassa jäänyt vähemmälle Moskovassa ramppaaminen? Kauppa on kyllä käynyt mutta se ei näytä poliittisessa pelissä painavan.

Olli Jalonen ei pohdi kirjassaan taistolaisia, koska ei heitä maaseudulla näkynyt. Agit Propin piisi ”Haluavatko venäläiset sotaa?” jää romaanissa kuulumatta. Nyt sitä voisi taas soittaakin, pienenä ajankuvana.

Enkä usko venäläisten haluavan sotaa, mutta maansa kuvitellun tai todellisen kunnian puolesta he ovat valmiita syömään pari vuotta kaalikeittoa ja palelemaan taloissaan.

Vehnä jäi sateisiin mutta nyt paistaa taas ja puinti käy. Talonpoika ja valtiomies ovat siinä samanlaisia, että olosuhteet ovat annetut mutta pärjäämisen keinot pitää löytää itse.