Villiryytiä pataan
Kristiina hurmerinta
Kokeilu osoittautuu varsin mielenkiintoiseksi. Lisään eksotiikkaa kookosmaidolla ja rouhin sekaan mustapippuria. Palan painikkeeksi ripottelen vielä kuuman keiton päälle valkosipuliöljyssä paahdettuja hiivaleipäkuutioita.
S
yö minut, sanoi ruusu Liisalle Lewis Carrollin kirjassa Liisa Ihmemaassa.
”Poimi meidät. Maista minuakin”, kuiskivat puolestaan oman ryytimaani reunuskasvit.
Oudon trooppiseksi kääntynyt kesä on saanut penkit villiintymään. Ne tursuilevat ja pursuilevat yli äyräittensä. Hyvin talvehtineen timjamin keskeltä pukkaa täytenä yllätyksenä rehevä onnenapila! Basilika taas on ryhtynyt kilpasille vesiheinän kanssa. Violettia ja valkoista. Niin kauniit yhdessä.
”Hulluko olet?” kyselee ystävä.
”Kasvatan sitä keittoa varten, mutta myös puhtaasti esteettisistä syistä”, selitän.
Nappaan puskan kulhoon ja lähdemme sopan tekoon.
Toivo Rautavaaran mukaan keittoon tarvitaan nimittäin vain pari kourallista vesiheinää ja pari perunaa.
Esi-isien kasvitieto osoittautuikin kullan arvoiseksi aarteeksi. Rasvan, sokerin ja lihan ollessa kortilla kansa alkoikin voida paremmin kuin ennen sotaa. Villivihannekset toivat nimittäin pöytään kaivattuja vitamiineja ja suojaravinteita. Hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit hävisivät. Ne palasivat entistä voimallisimpina takaisin, kun rasva-ja sokerihanat taas avattiin.
”Ei todellakaan hullumpaa”, toteaa mieheni, jota aina kiinnostavat ei mitään maksavat kokeiluni.
”Olisi kannattanut lukea tarkemmin”, erittelee ystäväni makuja.
Tosiaan, pienessä sivulauseessaan Rautavaara kehoittaa poimimaan vesiheinät ennen kukintaa ja nuorina.
”Mutta ne kukat olivat niin suloisia, kuin pieni tähtitaivas”, puolustelen.
Estetiikan vitamiineja sielun pohjalle. Niitäkin tarvitaan.
Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat -kirja ilmestyi ensimmäisen kerran sodan aikana 1940-luvulla. Kansallinen hätätila pakotti katselemaan ympärilleen ja turvautumaan perimätietoon.
Varsinaista muinaisnektaria saa, kun kerää muutaman kourallisen mesiangervon kukkia ja lorottaa purkkiin nohevan annoksen Koskenkorvaa. Makeutusaineeksi sopii kotimainen hunaja. Siinä voi sitten tuoksutella ja maistella jääkauden jälkeisiä tunnelmia mesiangervoliköörin muodossa.
Esi-äitimme tiesivät mitä poimivat luonnosta. He olivat oppineet taitonsa sukupolvien saatossa hiljaisen tiedon virratessa äidiltä tyttärelle. Ikiaikainen tietotaito siirtyi eteenpäin katselemalla, kuuntelemalla ja maistelemalla. Nyt tiede on vahvistanut paljon ikivanhaa perimätietoa päteväksi ja käyttökelpoiseksi.
Pihoillamme villinä kasvava siankärsämö on ollut vanhassa kansanlääkinnässä varsinainen tuhattaituri. Tämä yleisrohto hoiti ja yhä hoitaa niin vatsaa, päätä kuin sydäntäkin. Itse kerään sitä tee-ainekseksi ja silputan kukintoja notkistetun voin sekaan. Kummasti se lauhkeuttaa myös kiristyvää pinnaa, kun maltaa vain haistella.
”Se on hyvää tämä hermokukka”, toteaa lapsenlapsi, jonka olen passittanut rauhoittumaan siankärsämöitten keskelle.
Esi-äitien innoittamina friteerasimme muutama vuosi sitten mesiangervon kukkia.
”Otetaan tuotantoon”, totesi tytär tyytyväisenä.
”Nam. Yhtä hyvää kuin kurpitsan kukat. Ne oli aika hyviä keksimään, ne esi-isät”, julisti perheen kuusivuotias.
Kristiina Hurme-
rinta on teatterintekijä Konnevedeltä
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
