Tieto-Finlandia perusteisiin tarkennuksia

Tieto-Finlandia palkinto myönnetään suomalaiselle tieto- tai oppikirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen”.

Vuoden 2019 palkinnon saanut Metsä meidän jälkeemme -teos tasapainoilee kuitenkin tieto- ja mielipidekirjallisuuden välillä ja perustuu paljolti yksittäisten ihmisten henkilö­kohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin.

Teoksen perusviesti on metsien taloudellisen käytön kyseenalaistaminen. Kirjan yksipuolinen ote näkyy selkeästi jo kirjan lukujen otsikoissa Käännetty maa..., Vielä hetken laulaa helmipöllö…, Rikotut riistamaat…, Biopesu… ja niin edelleen.

Kirjassa unohdetaan historialliset ja taloudelliset näkökohdat.

Sotien jälkeen Suomen metsät ja metsäteollisuus olivat kansantalouden tärkein vientitulojen lähde, ja ne mahdollistivat yhteiskunnan jälleenrakennuksen ja hyvinvoinnin lisääntymisen. Myös sotakorvaukset olivat paljolti metsiemme varassa.

Suuri puuraaka-aineen tarve johti metsien kasvua suurempiin hakkuisiin 1950–60-­lukujen vaihteessa. Tutkimuksiin perustuvalla metsien käsittelyllä ja suometsien ojituksilla puuston vuotuinen kasvu on saatu nousemaan silloisesta 55–60 miljoonasta viimei­simmän metsä­inventoinnin 108 miljoonaan kuutiometriin vuodessa, vaikka puun käyttö on samanaikaisesti lisääntynyt yli puolitoista­kertaiseksi.

Hakkuita suuremman kasvun ansiosta puuston kokonaismäärä on noussut samana aikavälinä 1,5 miljardista kuutiometristä 2,5 miljardiin. Jatkuvasti kohoava kasvu ja puuvaranto ovat lisänneet myös metsien hiilinielua ja hiilivarastoa toisin kuin kirjassa annetaan ymmärtää.

On myös syytä muistaa, että metsäteollisuustuotteet muodostavat edelleenkin yli 20 prosenttia Suomen vientituloista.

Epäilemättä metsien käytöllä on ollut vaikutusta metsäluontoon eikä voi kieltää, etteikö nykytiedon mukaan olisi tapahtunut myös virheitä. Tällainen on esimerkiksi puuntuotantoon liian karujen ja myös avosoiden ojituksia. Niitä on yhteensä alle kymmenen prosenttia soiden pinta-alasta.

Virheitä kirjassa on esitelty perusteellisesti niin teksteissä kuin kuva-aineistossakin, esimerkiksi luonnontilaisten metsien väheneminen, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja ojitusten vesistöhaitat.

Ongelmien ratkaisuksi esitetään ”jatkuvan kasvatuksen menetelmää”. Tosiasiassa osittain juuri samantapaisen metsän käsittelytavan, harsinta­hakkuun seurauksena olivat metsämme 1950–1960 lukujen vaihteessa vajaapuustoisia.

Kirjan kuva-aineisto on taiteellisesti laadukasta. Kuva- aineisto jakautuu kuitenkin selkeästi kahtia. Talousmetsät kuvataan pääosin rääseikköinä tai avoaloina, luonnonmetsät tunnelmallisina ”kansallis­maisemina”. Kuvat varttuneista talousmetsistä puuttuvat lähes kokonaan.

Tietolähteitä on runsaasti ja tiedot ovat pääosin oikein, mutta ne on paljolti poimittu valikoidusti kirjan sanomaa tukemaan. Valtaosa kirjallisuusviitteistä perustuu kuitenkin muihin kuin tieteellisiin julkaisuihin. Tuntuu siltä, että kirjallisuusviitteiden tehtävänä on lähinnä tukea kuvaa metsätalouden aiheuttamista ongelmista ja luonnontilaisten metsien vähenemisestä.

Tosiasiassa Etelä-Suomessa yli satavuotiaiden metsien määrä on kaksinkertaistunut itsenäisyytemme aikana.

Puolueetonta faktatietoa kirjoittajille olisi tarjonnut esimerkiksi 1960-luvulta saakka vuosittain julkaistu Metsätilastollinen vuosikirja. Käsittämätön on väittämä, jonka mukaan kivihiili olisi ilmastonmuutoksen kannalta puuta parempi energialähde. Pienempiä virheitä on useita.

Olisi suotavaa, että Suomen Kirjasäätiö määrittelisi Tieto­kirjallisuuden Finlandian valintaperusteet tarkemmin, ettei palkituksi tulisi kirja, joka on laadultaan enemmänkin yhden asian ympärille taitavasti koottu tarkoitushakuinen pamflettikokoelma kuin tietokirja.

Teoksen perusviesti on metsien taloudellisen käytön kyseenalaistaminen.