Kylillä kyllä tiedettiin

Pontikan keittoa 1920-luvulla Suonenjoella. kuva: Työväenmuseo Werstas 

Kuva metsän siimekseen rakennetusta pontikkatehtaasta on peräisin Liikkuvalta poliisilta ja otettu 1950–1960-luvulla. Paikkaa ei tiedetä. kuva: poliisimuseon kokoelmat 

Kantri pyysi lukijoilta pontikkatarinoita ja niitä riitti. Tässä niistä osa. Lue lisää verkosta: www.kantrilehti.fi

Maalaismaisemaa-levyt arvottiin seuraaville kirjoittajille:

Kerttu Kiviniemi, Sarvela

Timo P.J. Lehtinen, Tampere

Raija Niskanen, Hernejärvi

Eiköhän sitä viime vuosisadan alkupuolella tuonne 50-luvulle saakka useissakin kylissä keitetty pontikkaa. Keittäjät tiedettiin, mutta ei niistä sen enempää huudeltu.

Tätini kertoi, että hän oli 1920-luvulla kävellyt äitinsä kanssa sukuloimaan suuren salometsän halki. Kaukana korvesta päin oli noussut metsästä savua. Hän oli tokaissut äidilleen: siellä Tuomas Tiilikainen keittää pontikkaa.

Äiti oli vastannut: ei se ole kuin murjun savut.

Murju oli paikallisen metsäyhtiön tukkikämppä. Piti saada lapsi hiljaiseksi, ettei lipsauttaisi totuutta väärässä paikassa.

No, olihan se asia kylällä tiedossa muutenkin, mutta kylä piti yhtä eikä maailmalle levitellyt.

Leena Niemeläinen, Äitsaari

Tässä aluksi luettelo aineista, joista olen pontikkaa keittänyt: ruisjauhoja, maltaita, sokeria, hiivaa.

Rankin käyntiaika on noin kaksi viikkoa, riippuen lämpötilasta (vähintään huoneenlämpö).

Olen itse keittänyt monet kerrat pontikkaa pihasaunassa muuripadassa tavallisen tulen kanssa, joka on erittäin tarkka homma. Padassa oli puukansi (oma tekele), josta lähti jäähdytysputki 200 litran tynnyriin kylmän veden läpi. Alareunassa oli putki, josta valmis pontikka juoksi sankoon. Voimakkuus oli noin 70–80 prosenttia. Satsista tuli noin 12 puolen litran pulloa.

Aapeli Kemppainen, Suomussalmi

Osattiin sota-aikanakin hakea lohtua sorretun voimasta. Edesmennyt isäni ei sotareissustaan paljon jutellut, mutta erään episodin kuitenkin kertoi.

Jatkosodan aikaan armeijallamme oli sotatoimialueella toimivia, suoraan päämajan alaisia rautatiepioneerijoukkueita. Näihin kuului pääasiassa kokeneita rakennus- ja rautatiealan miehiä, ja ne liikkuivat siellä, missä rataa oli korjattava esimerkiksi pommitusten jäljiltä. Rakennusmiehenä isäni kuului tällaiseen yksikköön.

Sattuipa sitten niin, että jossakin Laatokan Karjalassa olivat ulkomaalaiset pommittaneet joulun alla rautatiesillan hajalle, jolloin isäni yksikkö lähetettiin korjaustöihin.

Jo aikaisemmin oli päätetty, että yksikkö juhlistaa joulua pontikan merkeissä, joten majoitushärkävaunussa oli mäski hyvässä kunnossa. Sattui vielä niin hyvin, että mainitun rautatiesillan lähellä oli ehjänä säilynyt tyhjä maalaistalo.

Jouluna muut paistoivat talon tuvassa salaa ammuttua hirveä ja isäni syntyperäisenä Jämsän äijänä hääri pääkokkina talon karjakeittiössä tiputtelemassa pontikkaa. Näin ainakin tämä yksikkö sai sodan ankeissa oloissa viettää edes vähän hilpeämmän joulun kuin muutoin.

Paradoksaaliselta tuntuu, että tuolloin ihmisiä ei vain saanut, vaan oli jopa velvollisuus tappaa, mutta tapetusta riistasta olisi ollut tehtävä ilmoitus eteenpäin ja toimitettava saalit ETP:lle. Kummalliset ovat sodan säännöt...

Muutoin olen sitä mieltä, että vielä olemassa olevat oikeat korven kätköissä olevat pontikkatehtaat olisi rauhoitettava. Tässä olisi helsinkiläisille Kaisaniemen puistossa kerran käyneille ”luonnonsuojelijoille” oivallinen kohde. Kyllä pontikka on poikaa!

Timo P. J. Lehtinen, Tampere

Olen lapsuudessani 70-luvulla kokenut pontikankeiton tuomat häpeän ja pelon tunteet. En muista, minkä ikäinen olen ollut, kun on ensimmäisiä muistikuvia pontikankeitosta.

Perheeseemme kuului isä, äiti, minä ja pikkuveljeni. Asuimme pienellä lypsykarjatilalla.

Isä keitti pontikkaa karjakeittiössä, rankki oli käytetty navetan yhteydessä tai metsässä, josta se tuotiin karjakeittiön pataan. Pataan oli tehty puusta kansi, ja se ”tilkittiin” ruistaikinalla, jota me lapset sitten syötiin, kun laitteet purettiin. Kieltämättä se maistui hyvältä.

Rankkia kuumennettiin padassa, ja sen höyry nousi putkiin, josta se tippumalla tippui pontikkana astiaan. Kuumennus oli tarkkaa hommaa.

Pontikalla on oma ominaishajunsa, jonka muistan aina. Pontikka varastoitiin kanistereihin tai AIV-astioihin. Karjakeittiön ikkunat oli peitetty, ettei valo näkynyt ulos, koska pontikka keitettiin yleensä pimeään aikaan, jolloin ei myöskään piipun savu erottunut.

Me lapset olimme jonkin verran mukana, mutta tärkein tehtävämme oli tarkkailla ympäristöä ja viestittää, jos joku tuli käymään.

Pontikankeitto tuhosi lapsuutemme. Isä alkoholisoitui. Äiti ei asiaa koskaan hyväksynyt, mutta ei voinut isälle mitään. Aikanaan äiti väsyi ja alkoi myös itse ryypätä, jonka kuitenkin pystyi myös lopettamaan jossain vaiheessa.

Perheväkivalta aseineen oli läsnä. Isä saattoi ryypätä monta kuukautta yhteen menoon ja häntä saimme pelätä. Pelottavinta oli aika, kun hän yritti selvittää päänsä, jolloin hän näki ja kuuli kaikenlaista.

Puukot ja aseet yritimme piilottaa. Vähintään otimme aseista lukot pois, minkä osasin jo lapsena.

Kun ostaja tuli pontikkaa hakemaan, se pullotettiin hänen omaan astiaansa. Meidät lapset saatettiin herättää keskellä yötä ja lähettää pimeään pakkasyöhön, taskulampun valossa täyttämään pulloja. Isot astiat oli piilotettu metsään, heinälatoon tai järven jäälle lumipenkkaan.

Olen jälkeenpäin ihmetellyt, eikö aikuisia ihmisiä nolottanut, kun lapset laitettiin yöllä pimeään heille viinaa hakemaan.

Pontikankeitto ei pysynyt salassa, joko poliisi oli pidättänyt ostajan tai sitten oli ilmiannettu.

Pahinta oli, kun poliisiautoja tuli monta pihapiiriin, poliisit tutkivat pitkillä kepeillä tökkien heinäkasat, kiersivät tutkien ulkorakennukset kuin myös tuvan ja löysivät pontikkaa joskus enemmän joskus vähemmän, ja isäni uskoi, etteivät suinkaan kaikkea kaataneet maahan, vaan ottivat myös omiin tarpeisiinsa, tiedä häntä.

Meistä lapsista tämä tuntui pelottavalta. Kauheinta oli, kun isää vietiin putkaan, eikä hän aina suosiolla lähtenyt. Monet itkut itkimme, pienen lapsen sydän oli murtua.

Yläkoulussa alkoi kiusaaminen aiheesta. Siihen mennessä oli jo monet ratsiat pidetty. Äiti sairastunut mieleltään, isä juoppohulluna ei äitiä tukenut. Äiti kuitenkin jaksoi karjan hoitaa ja oli kotona siihen saakka, kun me lapset olimme lähes aikuisia. Sitten hän lähti salaa kotoa ja otti eron, mutta elämä oli jo pilalla.

Pontikankeitto loppui aikanaan, mutta niin paljon sai pahaa aikaan. Eivätkä haavat ole vieläkään parantuneet, vaikka siitä on jo yli 30 vuotta aikaa.

Tytär

Isännät ennen syrjäkylillä tekivät niin sanottua kiljua, johon pantiin vettä, sokeria ja hiivaa. Kun se oli tarpeeksi käynyt, joivat sitä, ja sehän meni päähän.

Niinpä isäntä tuumas, että tiputanpa sitä kirkasta. Ei muuta kuin toimeen! Navetassa sähkölevyn päälle tonkka kuumenemaan ja anopin vanha messinkinen verhotanko tiputusputkeksi. Tarkoin oli reiät tukittu, että aine tulee perille astiaan.

Sitä ihtiään oli tippunut ehkä 2–3 litraa ämpäriin, oli sitä varmaan jo maisteltukin vähän. No, hän oli laittanut tämän ämpärin padan kannelle ja lähtenyt muihin hommiin.

Tytär, noin 10 vuotta, haki uusia perunoita pellosta, ja kun tapana oli, että ne pestiin navetassa, hän oli ottanut sen ämpärin padan kannelta, jossa oli ”puhdasta vettä”, ja huuhteli perunat, kyllä vielä toiseenkin kertaan.

Isäntä tulee minulle vihaisena, että olen hävittänyt hänen keitoksensa. Minä siihen, en ole nyt käynytkään navetalla. Tyttö siihen, mitä siinä sitten oli, hän pesi perunat siellä ja hän luuli sitä vaan vedeksi.

No, asia raukesi, pontikkaa ei enää ollut, eikä sitä enää tehty. Ne perunat kyllä vähän sinersi.

Hukka homma

Oli ehkä 1940-luvun loppupuoli. Leikin veljeni kanssa oman kodin pihapiirissä. On tilaa, metsikköä, kallio ja järvi.

Yhtäkkiä huomaamme, mikä tuoksu. Naapurissa keitetään pontikkaa! Alkuteon haju, äkkiä äidille kertomaan.

Äiti sanoi: Olkaa hiljaa, ei saa puhua. Tiesimme, ei meillä hyväksytty sitä eikä käytetty, silti ei kanneltu.

Muutaman päivän kuluttua oli valmista, aika hulina kuului. Toinen naapuri keitteli kallion kolossa joskus. Sodan jälkeisenä aikana pontikan keitto oli yleistä.

Toinen kylä oli kuuluisa pontikkakylä. Aina siellä naapurit kanteli poliisille.

Tämä meidän naapurin sodan käynyt mies sanoi, että pitää olla naapurisopu.

Metsässä löytyi pontikankeittopaikka. Se sijaitsi metsätiheikössä, pienten kuusten ympäriltä oli poljettu maa ja tehty tulentekopaikka, mutta kaikki esineet viety pois. Marjaretkillä kulkiessa siitä löytyi. Luoman tai lähteen varrella ne sijaitsivat.

Hurjia juttuja olisi vaikka kuinka pontikan vaiheilta. Kuten, että vuotavalla kannulla varas vei tehtaalta, jäljet meni tutun kotiin, tai poliisit tulivat taloon, emäntä otti maitotonkan, lähti lypsylle, siellä olikin pontikkaa.

Olen 75 vuotta seuraillut elämää. Aina joku lankee pohjaan, ja aina joku on ja pysyy pinnalla. Näyttäisi nelosolut vievän nopeammin kuin pontikka ansaansa.

Kerttu Kiviniemi, Sarvela