Vihreän vallankumouksen hankala perintö jaettava tasan

Kuva: Timo Filpus

Ruoka on aina ollut avainasemassa, vaikka sen keskeinen merkitys on ajan saatossa hämärtynyt. Vielä 1950-luvulla kysymys on ruuan riittävyydestä, mutta nyt puhutaan ruuan hinnasta. Muutoksen keskiössä ovat olleet ja ovat edelleen maanviljelijät, joiden pitää kyetä vastaamaan muuttuviin vaatimuksiin.

Siirtyminen ruuan puutteesta yltäkylläisyyteen on tapahtunut nopeasti. Suurin tekijä siinä on ollut 1960-luvulla alkanut vihreä vallankumous. Uusien kasvilajikkeiden, fossiilisten lannoitteiden, kemiallisten kasvinsuojeluaineiden sekä teknisen kehityksen ansiosta ruuantuotanto tehostui ja satotasot moninkertaistuivat.

Vihreän vallankumouksen alullepanija, yhdysvaltalainen kasvinjalostaja Norman Borlaug sai ansaitusti vuonna 1970 Nobelin rauhanpalkinnon.

Nobel-palkinnon arvoinen ja nälänhätää onnistuneesti torjunut vallankumous on reilu puoli vuosisataa myöhemmin osoittautunut virheeksi, niin kuin monelle vallankumoukselle käy. Se on ruuantuotannon jatkon kannalta ongelmallinen. Tehotuotanto ja keskittyminen muutamaan viljelykasviin sanotaan köyhdyttäneet maaperää ja pilanneet sen rakenteen ja tuotantokyvyn.

Tuottajan kannalta kehitys on ollut rajua. Tuotanto on tehostunut ja satotasot ovat nousset, mutta taloudellinen menestystä ei ole tullut. Ilon tämän syksyn hyvästä sadosta vie huono hinta. Ruuan tuottamisesta on lisäksi tullut julkisuudessa ympäristöä pilaava pahis. Erityisen moitittavaa on ollut kotieläintuotanto.

Brittiläisen Philip Lymberyn mielestä tehomaatalous on monien ympäristöongelmien lisäksi syyllinen myös viljelijöiden heikkoon tulotasoon, koska maataloustuilla ylläpidetään nykyistä halvan tehotuotetun ruuan kierrettä. Tilanteesta ei pidä syyttää viljelijöitä, koska he Lymberyn mukaan tekevät, mitä heitä on neuvottu ja käsketty tekemään. (MT 29.10.)

On selvä, että maan kunnosta on huolehdittava. Se on ruuan tärkein tuotannontekijä. Nyt halutaan palata vanhaan ja vihreän vallankumouksen jälkiä pyritään paikkaamaan muun maussa luonnonmukaiselle tuotannolla ja uudistavalla viljelyllä. Uudistava ja luonnonmukainen viljely eivät ole sama asia, mutta ovat läheistä sukua.

Euroopan unionissa tätä toteutetaan vihreällä siirtymällä. Siinä huomio halutaan siirtää ruuantuotannon määrästä sekä sadon että tuotannon laatuun. Tehokkuuden sijaan ruokaa pitäisi tuottaa luonnonmukaisemmin ja ympäristöystävällisemmin. Tässä ei periaatteessa ole moitittavaa, mutta siinäkin maksajan rooli on varattu tuottajille.

Lymbery on oikeassa, että tuet ovat osaltaan rakentamassa ruuan halpuuden harhaa. Ruuan ja sen tuottajien arvostuksen kannalta tilanne olisi nykyiseen verrattuna aivan toinen, jos tuottaja saisi ruuasta sen arvon mukaisen hinnan. Yhteiskunnat eri puolilla maailmaa ovat kuitenkin päättäneet subventoida kaupan ja kuluttajien ruokalaskua.

Lymbery mielestä ruuantuotannon maailmanlaajuiset ongelmat ratkeaisivat siirtymällä uudistavaan eli regeneratiiviseen viljelyyn, jossa eläimet laiduntavat ja niiden lanta rikastuttaa maata. Sen kautta maan rakenne ja vesitalous paranisivat. Tuotanto olisi parhaimmillaan, jos samalla tilalla olisi useita eri eläimiä, jotka voisivat vuorotella laitumella. Myös vuoroviljelyä ja kesannointia pitäisi lisätä. Kyse on ainakin osin paluusta vanhaan. Viljely oli tällaista vielä 1960-luvulla.

Ruuantuotannon muuttaminen vihreän vallankumouksen jättämän perinnön jälkeen ei onnistu vain vaatimalla taas muutoksia viljelijöiltä. Muutos edellyttävät suuria muutoksia ruokajärjestelmän lisäsi koko yhteiskunnalta.

Jos muutosta halutaan, niin viljelijä eivät ole ongelmallisin ryhmä, vaan kuluttajat, kauppa ja teollisuus. Keinotekoisen halpa ruoka antaa mahdollisuuden kuluttajille ostaa ruuan lisäksi kaikenlaisia muita tuotteita, joita teollisuus tuottaa ja kauppa myy.

Vihreän vallankumouksen hanakalan perinnönjaon verojenmaksua ei saa jättää viljelijöiden maksettavaksi.

Vaikka maailma muuttuu, ruuan tärkeys ja tarve eivät ole hävinneet mihinkään.