Rujon vaalitaistelun jälkeen tarvitaan yhteistyön rakentajia

Kuva: Timo Filpus

Eduskuntavaalien ennakkoäänestys on alkanut viime vaalien tahtiin. Vaalit näkyvät katukuvassa, mutta television vaalitenttien kaltaisesta kiihkeästä taistelusta, ei suomalaisten arjessa ole merkkejä.

Poikkeuksellista nyt käytävissä vaaleissa on, että yhtä selvää puheenaihetta ei ole. Ehkä juuri tästä syystä puolueet keskittyvät tiukasti omien perinteisten kantojensa puolustamiseen. Puolueiden välisiä eroja korostetaan nyt myös sulkemalla pois mahdollisia yhteistyösuuntia tulevassa hallituksessa.

Poliittisen keskustelun kärjistymisestä puhuttiin jo viime vaalien alla. Puoluejohtajien keskustelu oli neljä vuotta sitten kuitenkin huomattavasti nykyistä sävyisämpää. Kiihkeän vaalitaistelun veturi on ollut SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin. Perinteisestä pääministerin roolista poiketen hän on ottanut vaalitenteissä hyökkäävän, jopa vihaisen asenteen.

Tällä Marin on pyrkinyt kääntämään hallitus-oppositio -asetelman päälaelleen. Ikään kuin rauhallisesti esiintyvä kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo olisi pääministeri ja Marin itse oppositiojohtaja. Vihaisen vastinparin Marin on saanut perussuomalaisten puheenjohtajasta Riikka Purrasta. Välillä heidän väittelynsä on mennyt suoran huutamisen puolelle.

Marin aloitti pelin, jossa puolueet sulkevat pois vaalien jälkeisiä yhteistyömahdollisuuksia. Veto saattoi olla vaalitaktisesti järkevä, mutta voi johtaa melkoisiin ongelmiin hallitusneuvotteluissa.

Tähän mennessä SDP, vasemmistoliitto ja vihreät ovat sulkeneet pois yhteistyön perussuomalaisten kanssa. RKP pitää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa erittäin epätodennäköisenä. Keskusta on sulkenut pois nykyisen hallituspohjan jatkamisen. Sekä keskusta että vihreät ovat myös todenneet, että nykyisillä kannatusluvuilla ne eivät osallistu mihinkään hallitukseen.

Näillä reunaehdoilla enemmistöhallituksen muodostaminen on todella hankalaa. Käytännössä ainoiksi vaihtoehdoiksi jäävät kokoomuksen, perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien hallitus tai sinipunahallitus RKP:llä ja KD:lla vahvistettuna. Kummallakin pohjalla on vaikeuksia saada riittävää määrää kansanedustajia.

Todennäköistä on, että puolueet tinkivät vielä tiukoista reunaehdoistaan. Keskusta voi vaalitappiosta huolimatta mennä porvarihallitukseen tai vihreät sinipunahallitukseen. Melkoinen yllätys olisi, jos Marin pyörtäisi puheensa ja SDP ja perussuomalaiset olisivat samassa hallituksessa. Vanha vitsi on, että puolueet unohtavat lupauksensa heti kun vaalit on pidetty. Tässäkin suhteessa ajat ovat muuttuneet. Sosiaalinen media on armoton lupauksensa pettävällä poliitikolle.

Haastavin tilanne on Marinilla. Jos tiukan vasemmistolainen linja nostaa SDP:n suurimmaksi, on hänen hyvin vaikea koota hallitusta. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen totesi osuvasti, että Marinin olisi pakko nöyrtyä kokoomuslaiseen leikkauspolitiikkaan. Pääministerin äkkiväärä asenne voi myös nostaa perussuomalaiset suurimmaksi. Silloin Marinilta kysytään, oliko siltojen polttaminen järkevää politiikkaa.

Suomessa politiikka perustuu viime kädessä konsensukseen. Erinomaisia esimerkkejä siitä on myös kuluneen hallituskauden ajalta. Koronakriisin tiukat päätökset ja Nato-jäsenyyden edistäminen tapahtuivat laajalla yhteisymmärryksellä.

Tavalliset suomalaiset eivät myöskään ole niin kaukana toisistaan, kuin tv-studiossa riitelevät puoluejohtajat. Rujon ja repivän vaalitaistelun jälkeen tarvitaan taas yhteistyön rakentajia. Ensin kuitenkin käydään vaalit ja katsotaan mitä suomalaisilla on sanottavanaan.