Euroopan puolustuksen vahvistaminen on jättimäinen haaste kolmesta syystä – kahdesta pitäisi puhua enemmän

Useilla EU-mailla on käytössään saksalaisen Rheinmetallin valmistamia Leopard 2 -panssarivaunuja. Kuva: Fabian Bimmer / Lehtikuva

Pääkirjoitus|Ulkomaat

1.7.202512:00

Pääkirjoitus

Tapio Nurminen

Prosenttiluvut kuulostavat pieniltä ja niitä on helppo hehkuttaa. Se tuli todistettua, kun viime viikon Nato-huippukokouksen lähes saumaton yhteisymmärrys puolustusmenojen nostamisesta viiteen prosenttiin kansantuotteesta oli nuijittu viralliseksi päätökseksi.

Innostuksen puna ei edes ehtinyt laskea Nato-johtajien poskilta, kun suurin osa heistä jatkoi suitsutusta Brysselin EU-huippukokouksessa.

Valitettavasti on kuitenkin niin, että kasvot Euroopan poliittisessa ykkösketjussa kalpenevat, kun äänestäjille pitää kertoa minkälaisilla summilla puolustusta lähivuosina vahvistetaan ja mistä kaikesta pitää luopua.

Viime vuonna Nato-maat käyttivät 2,61 prosenttia yhteenlasketusta kansantuotteestaan puolustukseen. Pelkästään näiden niin sanottujen kovien puolustusmenojen nostaminen 3,5 prosenttiin vuoteen 2035 mennessä tarkoittaa jättimäistä summaa.

Viime vuoden 2,61 prosenttia bkt:sta oli euroissa yli 1300 miljardia. Jos jo silloin olisi päästy 3,5 prosenttiin, summa olisi ollut noin 1750 miljardia (Reuters 25.6.)

Sen päälle 32 maan pitäisi lisäksi panostaa 1,5 prosenttia kansantuotteestaan niin sanottuihin vähemmän koviin puolustusmenoihin, esimerkiksi kriittisen infrastruktuurin suojaamiseen.

Eli seuraavan kymmenen vuoden aikana Natoon kuuluvien EU-maiden pitää investoida puolustukseen vuosittain yhteensä satoja miljardeja euroja.

Tämä ei suju missään ilman itkua ja hammasten kiristystä. Keskustelu siitä, kuinka monta sairaanhoitajaa jää palkkaamatta ja koulua rakentamatta, kiihtyy vääjäämättä. Espanja on jo ilmoittanut, että tavoite jää saavuttamatta, eikä se jää taatusti ainoaksi lipsujaksi.

Myös presidentti Emmanuel Macronin johtamalla raskaasti velkaantuneella Ranskalla on vaikeuksia päästä Naton viiden prosentin puolustusmenotavoitteeseen. Kuva: GAETAN CLAESSENS

Puolustuksen vahvistamiseen liittyvä taloudellinen haaste on hyvin tiedossa. Siitä puhutaan paljon. Olisi suoranainen ihme, jos asetettuihin tavoitteisiin tarvittavat rahat todella pystytään haalimaan kasaan.

Ja vaikka jollain tempulla pystyttäisiin, lupauksia on silti vaikea lunastaa. Siihen on kaksi syytä. Niistä on viime viikkojen hehkutuksen keskellä puhuttu aivan liian vähän.

Ensimmäinen liittyy niihin satoihin tuhansiin ihmisiin, jotka tarvitaan, jotta Eurooppa pystyy huolehtimaan turvallisuudestaan entistä itsenäisemmin.

Kyse on tietysti ennen muuta aseisiin tarttuvista sotilaista, joita vain harvojen EU-maiden ammattiarmeijoissa tai reserveissä on riittävästi. Eikä asian korjaaminen ole helppoa.

Viime vuonna 45 maassa tehdyssä mielipidemittauksessa kävi ilmi, että Espanjan, Saksan ja Italian kansalaiset ovat kaikkein haluttomimpia tarttumaan aseisiin, jos sota syttyy. Jopa Puolassa taistelutahtoisia oli yllättävän vähän (The Economist 19.6.)

Toiseksi Euroopan oman puolustuksen uusi tuleminen voi jäädä puolitiehen myös siksi, että rahat käytetään väärin.

Puolustusteollisuuden vaikutusvaltaiset edustajat ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että Venäjän kasvavan uhkan torjumiseen valmistautuva Eurooppa on juuttunut vanhaan kylmän sodan logiikkaan.

Pelotetta rakennetaan ennen muuta laivojen, tankkien, ohjusten ja taistelukärkien, ei riittävästi tekoälyn ja modernin teknologian varaan.

EU-johtajat, Suomen pääministeri Petteri Orpo (kok.) muiden mukana, vakuuttelivat Brysselin huippukokouksessa, että puolustusrahoja, jos ne jostain löytyvät, ei tärvätä, vaan ne käytetään juuri siihen, mitä kipeimmin tarvitaan.

Suomen pääministeri Petteri Orpo (kok.) ja Saksan liittokansleri Friedrich Merz osallistuivat Brysselin EU-huippukokoukseen viime viikolla.  Kuva: Alexandros MICHAILIDIS

Karu totuus kuitenkin on, että edelleen puhutaan ja riidellään lähes pelkästään rahasta.

Aivan liian vähän pohditaan, mitä asejärjestelmiä tarvitaan ja miten edistetään sekä niiden kehittämistä että tuotantoa. Vähintään yhtä pahasti pimennossa on se, mistä saadaan kaikki ne ihmiset, jotka käyttävät tehtyjä hankintoja, eli ovat valmiita aseellisesti torjumaan mahdollista hyökkäystä.

Jos tätä vajetta ei korjata pian, Eurooppa on heikoilla kiihtyvässä varustelukilpailussa.