Sääntelyn purku paras kasvulääke

Politiikan tehtävä on määritellä pelisäännöt, jotka mahdollistavat yhteiskunnan järkevän toiminnan ja kehityksen. Pelisäännöt kirjataan lakeihin, jotka pannaan toimeen asetuksin, joiden noudattamista eri viranomaiset valvovat.

Suomen ongelmaksi on muodostunut se, että pelisäännöt liian usein rajoittavat järkevää toimintaa. Lainsäätäjä tai viranhaltija on näissä tapauksissa etääntynyt kansalaisten ja yritysten arjesta niin, ettei ymmärrä toimintansa seurauksia.

Yleisesti sääntelyä, valvontaa ja ohjausta tehdään hyvässä tarkoituksessa. Sen lopputulos vain voi olla kelvoton ja tulla pahimmillaan kalliiksi koko yhteiskunnalle.

Suomen pitäisi kyetä luomaan nopeaan tahtiin uutta tavara- ja palvelutuotantoa korvaamaan muun muassa metsä- ja it-alan kadonneita työpaikkoja. Politiikan ja virkakoneiston pitäisi tätä kehitystä aktiivisesti edesauttaa.

Sääntelyn tarve tuntuu silti ylittävän kansalaisten ja yritysten tarpeet.

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira haluaa, että erityisryhmien asunnot voitaisiin jatkossa sijoittaa vain taajamiin (MT 6.9.). Erityisryhmillä tarkoitetaan tässä päihdekuntoutujia, kehitysvammaisia ja muita toimintarajoitteisia.

Valviran tarkoitus on kaiketi hyvä – sen mielestä erityisryhmät on parempi sijoittaa taajamiin, muiden ihmisten keskuuteen, osallistumaan ja harrastamaan. Linjaus on kuitenkin yksioikoinen, eikä siksi palvele erityisryhmiä tai heidän asumistaan.

Moni asiantuntija pitää maaseutua hyvänä ympäristönä esimerkiksi mielenterveyskuntoutujille. Taajamapakko myös niputtaa erityisryhmät joukoksi, jolla ei voi olla erilaisia mieltymyksiä.

Eikö maaseutu ole enää ihmiselle normaali ja kelvollinen ympäristö?

Valvira lieventää kantaansa selittämällä, että luvista päättävä aluehallintovirasto voi harkita tapauskohtaisesti, mitä se asuntojen sijoittamiselta vaatii. Miksi Valvira sitten edes esittää vaatimuksia koko asiassa?

Suomen Yrittäjien varatoimitusjohtaja Anssi Kujala pitää Valviran ohjetta esimerkkinä liian pitkälle menevästä sääntelystä. Vastaavilla hallintotoimilla Suomi on sääntelemässä itsensä hengiltä, järjestö pelkää.

Samaa huolta on kesän aikana purkanut myös MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila. Hän on vaatinut maatalouden lupa- ja valvontajärjestelmän järkeistämistä ja loppua viljelijöiden nöyryyttämiselle.

Olipa kyse mistä tahansa säätelystä, päättäjiltä on vaadittava sen taloudellisten ja sosiaalisten vaikutusten selvittämistä. Tällaisena taloudellisena aikana sen luulisi olevan itsestäänselvää.

Esimerkiksi eriasteinen kaavoitus ja siihen liittyvät lupamenettelyt vähentävät jo nyt metsien hakkuita ääritapauksissa kymmenillä prosenteilla ja aiheuttavat suuret menetykset metsänomistajille (MT 2.9.).

Kuntatasolla hakkuumahdollisuudet supistuvat jopa miljoonien eurojen arvosta vuodessa. Kasvatettu metsä jää korjaamatta. Rahaa menetetään myös jalostavan teollisuuden tuotannossa ja työpaikoissa.

Usein säätelyn taustalta paistaa keskittämisen ideologia. Sen ansiosta Euroopan harvimpaan asuttuun maahan on saatu aikaan tonttipula – eräänlainen maailmanennätys sinällään.

Kasvukeskusten harvoihin tontteihin ei tavallisella ihmisellä ole varaa. Maalle rakentamista taas pyritään kaikin keinoin estämään. Kallis lopputulos nostaa koko yhteiskunnan kustannuksia. Kansantalouden kilpailukyky kärsii.

Parasta lamalääkettä olisi tarpeettoman sääntelyn purkaminen. Pelisääntöjä tarvitaan, mutta jotain voi jättää myös kansalaisten ja yritysten harkintaan.