Hellan kulmalla: Leipä on arjen vanki

Valkoviiniä aamupalalla. Se ei tunnu hassummalta idealta, koska olen Etelä-Afrikassa.

Maku muuttuu maan mukaan. Ouzo-viina on hyvä idea Kreikassa, mutta omituinen vaihtoehto muualla. Ruuassa ja juomassa paikallisuus ja siihen liittyvät tarinat ovat tärkeitä.

Kun kysäisen tarjoilijalta hänen viinisuosituksiaan, hän nappaa tuolin ja istuutuu viereemme kertomaan aiheesta lähes runollisin sanankääntein. Viini ei ole täällä pikatuote.

Suomessa yhteen elintarvikkeeseen liittyy vähintään yhtä rikas kulttuuri kuin viiniin.

Jo nimitykset kertovat rikkauksista: On rieskaa, setsuuria, kakkoa, limppua. Jokaisella niistä on kotiseutu ja tarina.

Leipä kuulostaa arkiselta, mutta vain koska kohtelemme sitä arkisesti. Tuoreen leivän tuoksu, maut makeasta happamaan, satavuotiset taikinajuuret joita yhä käytetään... leipähän on juhlallinen!

Suomalaisesta leipäkulttuurista puhuttaessa jämähdetään ruisleipään, mutta on meillä muutakin. Ohran käyttö leipäviljana on arvokas perinne, ja kauraleipäkin voi täällä poikkeuksellisen vahvasti.

Monissa maissa sanalla leipä viitataan lähinnä vehnäleipään.

Leipätasting olisikin turisteille hieno tapa tutustua Suomeen. Maakuntamatkan voisi tehdä paikallaan istuen.

Kuinka kauniisti suomalaiset osaisivatkaan kertoa leivistään. Pöytään marssitettaisiin maistiaiset itäsuomalaista kalakukkoa ja länsisuomalaista hapanleipää. Vanhojen taikinajuurien monet vaiheet kerrattaisiin turisteille. Ja kuten viinien kera maistellaan juustoja ja suklaata, ehkä leivän keralle sopisi pienpanimon olut.

Jos saisin tarjota ulkomaisille vieraille vain yhden suomalaisen makuelämyksen, se olisi uunissa rapeaksi paahdettu lämmin ruisleipä. Päälle punasipulia, dijon-sinappia, salaattia, juustoa ja tomaattia.

Etelä-Afrikan viinejä en haikaile moisten rikkauksien äärellä.