Ruokakasvatus ei katso oppiainerajoja, sanoo asiantuntija – kouluruokailustakin voisi saada enemmän irti

Joillekin lapsille kouluruokailu voi olla ainoa paikka, jossa he syövät yhdessä muiden kanssa. Kuva: Johannes Tervo

20 minuuttia aikaa jonottaa, syödä ja palauttaa astiat. Tässä ajassa voi olla vaikeaa nauttia ruokailusta ja harjoitella syömisen taitoja, kuten kylläisyyden tunteen huomaamista.

Koulujen roolia lasten ja nuorten ruokakasvatuksessa olisi kuitenkin helppo lisätä, sanoo Ruokakasvatusyhdistys Ruukun toiminnanjohtaja Silja Varjonen.

”Koulu tavoittaa koko ikäluokan, ja maksuton kouluruokailu on lakisääteinen juttu. Olemme nauttineet maksuttomasta kouluruuasta jo niin pitkään, että siitä on tullut itsestäänselvyys.”

Varjosen mukaan koulun arjessa ei aina huomata, että kouluruokailua voisi hyödyntää opetuksen välineenä myös ruokailun ulkopuolella. Joka päivä on tarjolla ateria, jonka avulla voidaan oppia ruuan alkuperästä, kestävyydestä ja vaikutuksista hyvinvointiin.

Koulun niskoille ei tietenkään voi kaataa kaikkea kasvatukseen liittyvää, Varjonen painottaa. Esimerkiksi yhdessä syömisen kulttuuri, pöytätavat ja ateriarytmi opitaan usein kotona.

”Toisaalta joillekin lapsille kouluruokailu voi olla ainoa paikka, jossa he syövät yhdessä muiden kanssa. Siksi kouluruokailulla on iso sosiaalinen merkitys.”

Varhaiskasvatuksessa kodin ja päiväkodin yhteistyö on luontevaa, sillä päiväkodin eteisessä on helppo vaihtaa päivittäin muutama sana lapsen ruokailuista. Kun lapsi siirtyy koulutielle, kodin ja koulun kohtaamisia tulee vuoden mittaan huomattavasti vähemmän.

Varjosen mukaan kunnat voisivat tiivistää kodin ja koulun ruokakasvatuksen yhteistyötä esimerkiksi kutsumalla vanhemmat ja huoltajat kerran vuodessa syömään nykyajan kouluruokaa. Kouluruuasta nimittäin puhutaan usein hyvin kärjekkäästi, Varjonen huomauttaa.

Esimerkiksi kasvisruokapäivistä puhumisen voisi hänen mukaansa unohtaa, sillä kasvisruuasta puhuminen lipuu helposti eipäs-juupas-väittelyksi. Onhan kouluissa tähänkin asti tarjottu kasvisruokaa, kuten pinaattilettuja ja erilaisia puuroja, mutta se on tehty ilman erityistä kasvisruoka-nimitystä.

”Tärkeintä olisi keskittyä siihen, että koululaiset saavat riittävän, täysipainoisen ja maistuvan aterian koulupäivän aikana”, Varjonen sanoo.

Alakoulussa ruokakasvatus jää Varjosen mukaan valitettavan usein yksittäisen opettajan innostuksen varaan, ja ruokakasvatuksen tila vaihtelee valtavasti kunnittain ja kouluittain. Ruokakasvatus sisältyy oppiaineista eniten kotitalouteen, mutta kotitaloustunnit alkavat vasta yläkoulussa.

Teini-iässä monet ruokaan liittyvät ajatukset ovat kuitenkin jo aika vakiintuneita, joten Varjonen huomauttaa, että alakoulu olisi erinomainen aika vahvistaa lasten tasapainoista suhdetta ruokaan ja itseensä.

”Opetussuunnitelmassa mainitaan lähinnä kouluruokailun kasvatukselliset tavoitteet, mutta ruokaa olisi aihepiirinä mahdollista sivuta monessa oppiaineessa.”

Biologian tunnilla voitaisiin siis tutustua siihen, miten ruoka kasvaa, maantieteessä siihen, missä se kasvaa ja kemiassa siihen, mitä ruuan kypsentäminen käytännössä tarkoittaa. Taipuupa ruoka myös ainekirjoitusten aiheeksi sekä äidinkielen että muiden kielten tunneilla.

Ruokakasvatus on tärkeää myös yhteiskunnalliselta kannalta, Varjonen lisää. Ruoka liittyy moneen nykypäivän suuriin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja kansantautien riskitekijöihin. Jos ymmärtää, mistä ruoka tulee ja millainen määrä työtä pitää tehdä, ennen kuin ruoka on lautasella, ei pidä ruokaa enää itsestäänselvyytenä.

Varjonen on huolissaan, miten koulujen koon kasvaminen vaikuttaa ruokakasvatukseen. Isommissa yksiköissä ruokailu on joskus rauhattomampi ja aikuisia on vähemmän läsnä.

Pienissä kyläkouluissa yhteistyö huoltajien kanssa voi sujua mutkattomammin ja parhaassa tapauksessa ruoka myös valmistetaan koulun tiloissa, mikä tuo ruuanvalmistuksen oppilaiden nähtäväksi.

Oppilaat tulevat nykyään hyvin erilaisista taustoista, ja se näkyy myös kouluruokailussa. Varjosen mukaan se on rikkaus, josta voitaisiin ammentaa enemmän opetuksessa esimerkiksi oppimalla yhdessä erilaisista ruokaperinteistä ja kunkin perheen arjesta ruuan äärellä.

”Maailma ei ole enää sellainen, että kaikissa perheissä syötäisiin makaronilaatikkoa kello 17”, Varjonen tiivistää.