Kahvipöydässä kursailulla on pitkät perinteet – Erityisesti Länsi-Suomessa siitä kehittyi suoranainen taiteenlaji

Maatilan omistajille tarjoiltiin Länsi-Suomessa kahvia tilan koon mukaisessa järjestyksessä: Isoimpien peltolohkojen omistaja sai kahvia ensimmäisenä. Kuva: Johannes Tervo

Kahvittelutilanteisiin on perinteisesti liittynyt jos jonkinlaista kirjoittamatonta sääntöä, ja omanlaisensa käytöskuviot koskivat pitkään sekä isäntäväkeä että vieraita.

Kaikuja näistä sosiaalisista kommervenkeistä voi nähdä kyläilytilanteissa ja kahvikesteillä tänäkin päivänä. Onhan edelleen aivan tavallista sanoa ”ei minua varten tarvitse keittää”, vaikka kahvihammasta kolottaisi hirmuisesti.

Nykyään kahvi kaadetaan yleensä itse tai napataan pöydästä valmiiksi täytetty kahvikuppi, jonka maitovara näyttää omaan makuun sopivimmalta. Vielä 1900-luvun alussa kahvi, etenkin vieraille tarjottava parempi kahvi, oli sen verran juhlava juoma, että kahvit oli tapana tarjoilla kullekin vieraalle henkilökohtaisesti.

Muhkea pullapitko oli aikoinaan merkki talon vauraudesta. Kuva: Jaana Kankaanpää

Tarjoilu piti suorittaa arvojärjestyksessä, ja siinä tilanteessa tarjoilija sai jumpata sekä painavaa tarjotinta kantavia käsiään että aivojaan. Arvojärjestykseksi tulkittiin Länsi-Suomessa vauraus: ensin tarjoiltiin kirkkoherralle, apteekkarille, opettajalle ja niin edelleen ja tilanomistajat saivat kofeiiniannoksensa kuppiin tilan koon mukaisessa järjestyksessä. Itä-Suomessa taas tarjoiltiin iän mukaisesti vanhimmasta nuorimmalle vieraalle.

Vahva kahvi ja paksu pullapitko olivat pitkään talon vaurauden merkkejä. Kahvittelusta tuli viimeistään 1920–1930-luvuilla koko kansan huvia, eikä kahvinhimoa katkaissut edes sota- ja pula-aika, vaikka kaikenkarvaiset kahvinkorvikkeet eivät sisältäneet välttämättä lainkaan oikeaa kahvia.

”Seitsemän sortin kahvipöytä” ei ole pelkkä runsaita tarjoiluja tarkoittava kielikuva, vaan pitkään totisinta totta tarjoilujen määrän suhteen: vieraanvaraisuutta piti osoittaa runsaalla kahvileipätarjoilulla.

Suomalaiseen kulttuuriin on kuitenkin sisäänrakennettu monimutkainen kudelma kursailua ja kehtaamista. Vaikka vieraita kehotettiin maistamaan joka sorttia, ei kehotusta pitänyt suinkaan tulkita kirjaimellisesti, jotta ei vaikuttanut ahneelta.

Vieraan ei muutenkaan sopinut käydä käsiksi tarjoiluihin ilman emännän kehotusta. Länsi-Suomessa kursailu kehittyi lähestulkoon taiteenlajiksi, sillä emännän ensimmäiset kehotukset käydä kahville oli tarkoitettukin ohitettaviksi. Tätä vuosisadan takaista perua voi havaita nykyajankin juhlissa joka kerta, kun vieraiden on vaikea päättää, kuka korkkaa kahvipöydän.

Voileipäkakku on syrjäyttänyt monen kahvipöydässä sokeriset leivonnaiset. Kuva: Jaana Kankaanpää

Suomalaisten kahvipöytä oli sokerihiiren unelma erityisesti 1950–1960-luvuilla, kun elintarvikkeiden säännöstely väistyi, ja voita, kermaa ja sokeria käytettiin ja syötiin säästelemättä. Muutoksen aika koitti 1970-luvulla, kun kansanterveyden edistäjänä tunnettu lääkäri Pekka Puska aloitti julkisen puheen vähärasvaisen ja -suolaisen ruokavalion puolesta.

Kun suomalaiset alkoivat tarkkailla, mitä suuhunsa laittoivat, muutos alkoi näkyä myös kahvipöydässä, johon alettiin kantaa yhä useammin voileipäkakkua. Voileipäkakkua ei toki voi pitää rasvaisuutensa puolesta terveysruokana, mutta ainakin se pitää nälkää paremmin eikä nosta verensokeria niin hurjasti kuin makeat tarjoilut.

Suolaiset tarjoilut ovatkin nykyajan kahvipöydässä tasavertaisina makeiden rinnalla, tai jopa makeita suupaloja suuremmassa roolissa.

Lähteet: DigiSarka 19.8.2020, IS 15.10.2017, HS 17.8.2016