Kiertotalous työntää ruokajärjestelmää kohti kestävämpiä toimintatapoja

Suomessa kehitetään menetelmiä, joilla nurmea voitaisiin hyödyntää nykyistä laajemmin, myös suoraan ihmisravinnoksi. Kuva: Kimmo Haimi

Vaikka Suomen ruokaturva on maailman huippua, muutokset geopoliittisessa tilanteessa ovat lisänneet huolta ruoantuotannon omavaraisuudesta. Luonnonvarakeskuksen (Luke) selvitykset osoittavat, että ruoan omavaraisuusaste on Suomessa korkea, mutta maataloustuotantomme on silti hyvin tuontiriippuvainen tuotantopanoksista, kuten kasvinsuojeluaineista, lannoitteista ja polttoaineista.

Ruoantuotannon omavaraisuutta voidaan parantaa hyödyntämällä biotaloudessa syntyvät sivuvirrat tehokkaammin ruokana, rehuna, lannoitteina sekä erilaisina muina hyödykkeinä ja energiana. Tämä parantaisi ruoantuotannon omavaraisuutta, kestävyyttä, ja kannattavuutta.

Ravinnepitoisilla sivuvirroilla voidaan korvata kivennäislannoitteita, lisätä maaperän hiilipitoisuutta sekä parantaa elintarviketuotannon omavaraisuutta Suomessa ja EU:ssa.

Kierrätyslannoitteiden avulla voidaan vähentää riippuvuutta väkilannoitetyppeen, jonka energiaintensiivinen tuotanto pohjautuu maakaasun saatavuuteen. Lisäksi Suomessa noin 90 prosenttia kasvien tarpeen mukaisesta fosforilannoituksesta voitaisiin tällä hetkellä kattaa erilaisilla biopohjaisilla lannoitteilla.

Luken koordinoimassa Lex4Bio-EU-projektissa kartoitetaan ravinnerikkaiden biomassojen alueelliset lähteet ja lisätään tietämystä sekä typpi- että fosforilannoituksen tarpeesta sekä potentiaalisista riskeistä EU:ssa.

Jo saadut ensimmäiset tulokset lupaavat hyvää: kierrätyslannoitteiden agronominen tehokkuus oli väkilannoitteiden veroista.

Luke kehittää kasvi-, eläin- ja kalatuotannon sivujakeiden sekä alihyödynnettyjen raaka-aineiden lisäarvokäyttöä. Lukessa tutkitaan myös uudenlaisia tapoja tuottaa ruokaan ja rehuihin soveltuvia ainesosia ei-syötävistä raaka-aineista ja sivuvirroista.

Yksi esimerkki on nurmibiojalostamo, jossa nurmibiomassasta on mahdollista tulevaisuudessa valmistaa myös elintarvikekelpoisia proteiinijakeita, bioenergiaa, kierrätyslannoitteita ja materiaaleja.

Elintarvikeyrityksissä sivutuotteiden käsittely pitäisi olla osana tuotantoa päätuotteen rinnalla. Teollisten ekosysteemien kautta saataisiin materiaalitehokkuutta ja kannattavuutta yritysten yhteistyön kautta.

Maataloustuotteet tulee hyödyntää kokonaisuudessaan ja kaikki elintarvikkeeksi kelpaava elintarvikkeina. Ihmisten ravitsemuksen kannalta merkittäviä raaka-aineita jää nyt hyödyntämättä elintarvikekäytössä.

Sivuvirroista on saatavissa merkittäviä määriä esimerkiksi proteiineja ja kuituja, jotka ovat kriittisiä tekijöitä ravitsemuksessa ja ruokaturvassa. Esimerkiksi tuotantoeläinten veri ja sisäelimet ovat nykyisellään alihyödynnettyjä. Niistä hyödynnetään Suomessa elintarvikkeena vain 5–10 prosenttia.

Kasvi- ja eläinperäiset sivuvirrat sisältävät usein toisiaan täydentäviä yhdisteitä ja näitä tulisikin siksi tarkastella kokonaisuutena.

Eläinperäisten teurastuksen sivutuotteiden käyttö myös elintarviketuotantoeläinten rehussa olisi Suomessa olemassa olevan teknologian puolesta mahdollista jo nyt. Se olisi rehuvalkuaisomavaraisuuden ja huoltovarmuuden näkökulmasta hyvä asia.

EU-lainsäädäntö kieltää saman eläinlajin syöttämisen elintarviketuotantoeläimille, mitä valvotaan erittäin tarkalla DNA-tunnistustekniikkaan perustuvalla menetelmällä rehutehtaissa. Koska rehua tuotetaan usein eri eläinlajeille samalla linjastolla, väärien hälytysten riski on niin suuri, että toistaiseksi esimerkiksi sikojen ja siipikarjan rehuvalkuaisen riittävyyskysymys on ratkaistu kasviperäisellä valkuaisella.

Suomalainen kalateollisuus käyttää nykyisellään lähes 80 miljoonaa kiloa raaka-ainetta, jonka jalostuksesta syntyy huomattavia määrä sivuvirtoja. Pelkästään lohikalojen jalostuksessa syntyy yli 10 miljoonaa kiloa fileointijäännöksiä.

Lukessa tuotetaan yhteistyökumppaneiden kanssa ratkaisuja kalasivuvirtojen käyttöön. Esimerkkejä korkean lisäarvon ainesosista ovat proteiinivalmisteet, kollageeni, gelatiini, liukoiset mineraalit ja monityydyttymättömät rasvahapot. Ainesosia voidaan käyttää elintarvikkeiden lisäksi myös biomateriaaleissa, terveyttä edistävissä ravintolisissä ja kosmetiikkatuotteissa. Kannattavan tuotannon edellytykset voivat syntyä etenkin useamman yrityksen sivuvirtoja yhdistämällä.

Suuri haaste on biokiertotalouteen perustuvien tuoteratkaisujen laajempi skaalaaminen käytäntöön yhteistyössä elinkeinon kanssa. Tähän tarvitaan TKI-rahoitusta. Yritysten investointipäätösten tueksi tarvitaan vaihtoehtojen kannattavuuden arviointia ja logististen haasteiden hallintaa. Lisäksi tarvitaan alueellista aktiivisuutta, pilotointia sekä erilaisia hajautettuja ja keskitettyjä tuotantomalleja yhdistäviä kokeiluja.

Tutkimuksella tulee tukea kokonaisvaltaista muutosta sekä yhteiskunnan päätöksenteossa ja suunnittelussa että yritysten, kotitalouksien ja kuluttajien asenteissa. Päätösten soisi perustua viimeisimpään tutkittuun tietoon.

Sari Mäkinen

Anne Pihlanto

Kari Ylivainio

Marketta Rinne

Eila Järvenpää

Marja Lehto

Liisa Keto

Jaakko Hiidenhovi

Tuula Jyske

Kimmo Rasa

Hanna Karikallio

Luonnonvarakeskus