Hellan kulmalla: Palvelusväki tänne!

Minussa on nähtävästi siirtomaa-ajan henkeä: haikailen oman kokin perään. Mukavuudenhalu on väkevä voima.

Ollessani Zanzibarilla joukko hieman teini-iän ylittäneitä brittituristeja oli palkannut oman kokin. Kokki kysäisi, mitä haluaisin syödä illalla. Sitten hän haki raaka-aineet kaupasta.

Silloin aloin tajuta, että oli olemassa toinenkin maailma: maailma, jossa ihmiset ovat halvempia kuin tavarat.

Itse illallinen oli irvokas näytelmä. Rannalle katettiin pöytä vuosikertaviineineen, kun nälkäisen näköiset lapset katselivat kauempaa. Kun lapsille antoi ranskalaisia, heitä pelmahti pöydän ympärille lisää. Hävetti syödä.

Vauraus näkyy eri maissa eri tavoin. Työharjoittelussa kenialaisella lypsykarjatilalla tilan isäntä kyseli illallisella, paljonko kotonani on henkilökuntaa. Eikö kokkia, hän ihmetteli. Kun paljastin kurjuutemme syvyyden ja kerroin, ettei meillä ole siivoojaa, isäntä suli säälittelevään hymyyn. Hän ei ollutkaan arvannut, että olemme niin osattomia!

Keniassa koko työharjoittelun aikana en käynyt keittiössä kuin lämmittäessäni vasikoille maitoa. Aamulypsyn jälkeen sain kokilta eteeni höyryävän kuuman munakkaan ja chaita. Se oli ihanaa. Tilan emäntä ei kauhaan hipaissutkaan.

Olen onnellinen, että asun yhteiskunnassa, jossa työstä yleensä maksetaan kohtuullisesti. Silti välillä vaihtaisin kaiken ylellisyyden sähköttömään savimajaan, jos ei tarvitsisi kokata.

Suomalaiset ovat pöyristyttävän omatoimisia. Niin rikas ei voi ollakaan, etteikö talvirenkaita pitäisi vaihtaa, taikinat vaivata, ikkunat pestä ja seinät maalata omin voimin.

Ei auta kuin viipaloida porkkanaa, katsella sivusilmällä Downton Abbeytä ja haaveilla, kuinka leikkuulaudan ylle ojentautuu hovimestari Carsonin runsas tarjotin.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.

Keniassa koko työharjoittelun aikana en käynyt keittiössä kuin lämmittäessäni vasikoille maitoa.