KALAJUTTU Öljyiset ahvenet, osa 2
Nyt aukeni eteeni koskematon hanki aina vastarantaan saakka. Olin saanut lisää tilaa pelikentälle. Takanani joukko alkoi harventua. Siellä täällä näkyi kairaavia hahmoja. Ympärilläni oli kuitenkin useampi hehtaari tyhjää, nyt olin valmis aloittamaan minäkin.
Ensimmäinen avanto ei tuottanut tulosta. Talvi piti kaloja otteessaan, eikä herätellyt niissä syöntihaluja. Ahvenet jurottivat jossakin kiven kupeessa, pilkin pitäisi osua niiden silmien eteen, mieluummin ihan huulille.
Ensimmäisten tuntien jälkeen aloin jo huolestua. Kisa-aika oli jo puolivälissä, eikä minulla ollut vielä sintin sinttiä. Sama tilanne näytti olevan muillakin. Pilkkijät eivät kauan yhdessä paikassa viipyneet, aika kului liikkumiseen ja kairaamiseen.
Olin minäkin jo pelikorttini käyttänyt, eikä ässää ollut löytynyt. Kaikki tietämäni pilkkipaikat olin jo kokeillut ja tyhjäksi havainnut. Mietin, että tänään televisio tulisi matkaamaan uuteen kotiin muutaman gramman saaliilla. Olisihan se komiaa nähdä Dallasin vehkeilyt ihan väreissä, mutta haaveksi taitaa jäädä, mietin.
Mitähän JR tässä vaiheessa tekisi? välähti mielessäni. Pilkkikisoja ei Texasissa liene, mutta ensimmäiset öljylähteensä se löysi kuulemma ihan tuurilla. Kun tieto loppuu, noituus alkaa. Kalamiehet olivat kautta aikain kokeilleet erilaisia konsteja ja loitsuja kalaonnen parantamiseksi.
Syötit on syljetty ja Ahti manattu. Pitäisiköhän kokeilla jotakin muuta? Ei muuta kuin sielu kaupaksi JR:n tapaan, päätin. Otin suppokauhan käteeni. Isä oli porannut vanhaan, vihreävartiseen soppakauhaan reiän, jotta vesi pääsi valumaan sen kuupasta pois, kun kauhalla ongittiin jäämursketta pilkkiavannosta.
Ehkä tässä kauhassa jotakin taikaa on, kun niin monessa kädessä on käynyt ja monessa hommassa ollut, vihreävartinen, ajattelin. Otin pyörähdykset ja tempaisin kauhan satunnaiseen suuntaan tyylipuhtaalla kaariheitolla.
”Sielu kauhasta, ja toinen kalasta, perkele”, karjaisin heittoni perään.
Kaamea heitto se olikin, kauha päätyi lähes sadan metrin päähän, jäi hankeen varsi pystyssä tököttämään kuin joku elävä olento. Paikka näytti lumiaavikolla täsmälleen samanlaiselta kuin kaikki muukin ympäristössäni. Tarvoin kauhan luo ja aloin kairata reikää kauhan osoittamaan kohtaan. Syvää tuntui olevan tämän joen vedeksi.
Sitten alkoi nykiä, vedin ensimmäisen sormen mittaisen ahvenen ylös avannosta. Samantien toisen, kuin kopion edellisestä. Ahvenet olivat pieniä ja tummia kuin manalasta! Ahventen rumuutta lisäsivät päässä olevat juotikkaat, kuin antiikin jumalattarella käärmeet päässä, tuli mieleeni.
Nopeasti liikkeeni huomattiin ja kilpailijat alkoivat lähestyä minua. Pekkakin ilmestyi parinkymmenen metrin päähän minusta. Syönti jatkui ja kaloja kertyi jäälle viereeni sitä mukaan kuin uusia pilkkijöitä ympärilleni. Mutta muut eivät saaneet sintin sinttiä. Kulmien alta yritettiin tiirailla, oliko syötissäni jotakin erikoista. Mutta eihän siinä ollut.
Kateellisten jupinaa kuului sieltä täältä. Kairasin pari reikää viereeni, niiden kohdalla pohja nousi heti metrillä, eikä niistä avannoista kalaa noussut. Olin ilmeisesti osunut montun kohdalle, jossa pikkuahvenet odottivat kevättä nälkiintyneinä. Se selittäisi myös juotikkaat.
Kun aika alkoi olla täynnä, keräilin kamppeet ja kalat ja lähdin hiihtelemään punnituspaikalle. Jonossa oli hiljaista porukkaa, tuli minun vuoroni. Vaaka näytti 666 grammaa. Se oli voittolukema ja helppo muistaa, vaikkei olisi tahtonutkaan, pedonluku!
Eihän siinä sitten muuta kuin TV lattaran kyytiin ja sitä kotiin virittelemään. Seuraavana viikonloppuna JR näytti värillisenä pirullisemmalta kuin koskaan.
”Jokaisella meillä on hintansa”, JR sanoi veljelleen Bobbylle. Kristallinen boolimalja pöydällä veljesten välissä aukeni kuin avanto Kiiminkijoella.
ESKO OLKONIEMI
Haukipudas
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
