KALAJUTTU Väylän vuosi I

”Yö ja aamu vaihtoivat paikkaa

kirkkaitten värien loisto sokaisi

säteet lävistivät ja lämmittivät kohmeisia käsiä

pakkasaamusta voisin ottaa morsiamen

sen kanssa elää ikuisesti.”

Tammikuun pakkasten jälkeen hiihtelin väylälle puolenkymmentä matikkakoukkua repussa. Hain moottorikelkan jäljistä suksien alle kantoa.

Liakanjoen suulle tuttuun paikkaan kairasin ensimmäiset reiät. Jos saisi syöttikalat, ettei tarvitsisi laittaa matoja koukkuihin. Nekin kelpasivat mateille, mutta eivät yhtä hyvin kuin särjet, ahvenet ja kiisket.

Sain syöttikalat ja laitoin koukut pyyntiin. Jäällä suksi kantoi, joten ajattelin käydä Kertun haudalla kokeilemassa, ovatko isommat ahvenet syönnillä. Kairasin reiän ja sujautin pilkin pyytämään.

Oli hiljaista. Jokivarrentieltä äänet kantautuivat vaimeana kumuna. Kala ei nykinyt ja katselin jokivarren kaunista maisemaa.

Ruotsin puolella on koivuja kasvavalla kummulla tyhjilleen jäänyt talo. Mietin, millaista elämä siinä on aikanaan ollut. Oliko isäntä jo aamulla käynyt verkoilla ja tuonut emännälle muutaman lohen? Sen jälkeen lähtenyt heinäpellolle hakemaan päivän ensimmäistä kuormaa.

Ajatus katkesi salamana, kun vavassa tuntui nykäisy. Seuraavasta nykäisystä sain kalan kiinni, suuri oli. Mielessä välkkyi jo siika tai ahven.

Pettymys oli suuri, kun jäälle nousi kookas särki. Niitä tuli puolenkymmentä. Tulipa ainakin variksille ruokaa.

Taas oli kala kiinni, ja huolimattomasti nostin sen ylös. Hämmästys oli suuri, kun avannosta nousi komea puolikiloinen siika. Kalamiehen vaistot heräsivät ja seuraavan nykäisyn otin varovammin. Tälläkin kertaa väylä yllätti kalastajan, sillä avannosta nousi lähes kilon ahven. Mukava oli kotiin hiihdellä ja nähdä unia suurista kalansaaliista.

Koukuista tuli talven mittaan mateita sopivasti. Pystyin antamaan keittokaloja tutuillekin.

Maaliskuulla päivät pitenivät ja kelit paranivat. Aamuisin oli kirpeä pakkanen, mutta päivällä aurinko lämmitti pilkkijää, eikä koukkuja tarvinnut enää irrottaa tuuralla.

Maaliskuun puolivälin jälkeisenä lauantaina lähdin taas jäälle koukkuja kokemaan. Nostin jäälle kaksi puolikiloista madetta.

Kolmannessa koukussa tuntui suurempi kala. Ihmettelin, kun se löi niin kovasti hanttiin, eikä suostunut jäälle. Yli puoli tuntia äherrettyäni sain kalan reikään. Se nousi hitaasti ja melkein pelästyin, kun päätä nousi vajaat puoli metriä ennen kuin itse kala tuli jäälle.

Kymmenkiloinen hauki oli iskenyt koukkuun. Nyt se makasi jäällä kuin Niilin krokotiili ikään. Samalla selvisi miksi toisinaan pyynnöistä hävisi syötti koukkuineen niin, että vain lanka jäi kepin päähän.

Kuun vaihteessa Torniossa kilpailtiin pilkkimisen jalossa taidossa Tornion suurpilkeissä. Kansaa saapui tuhatmäärin, kuka enemmän kuka vähemmän tosissaan. Joukossa oli ehkä parisataa todellista ammattilaista.

Paljon näkyi isännättömiä reppuja ja uudenkiiltäviä pilkkivapoja, joiden omistajat yrittivät ”umpparin” baaritiskin tungoksessa tilata kymmentä jäägeriä. Oli kaamoksen kaatajaiset. Ihmiset olivat juhlatuulella ja iloisia siitä, että talvi ja pakkaset olivat ohi.

Pääsiäisen alusviikolla sää suosi pilkkijöitä ja muitakin ulkoilua harrastavia. Lomaviikon omistin täysin kalastukselle. Merellä Tornion ja Haaparannan edustalla isot ahvenet parveilivat lähempänä rantavesiä ja ottivat pilkkiin hanakasti.

Kirveskarilta sain pussillisen sopivia ”pönttökaloja”. Pääsiäisenä ilmat vain paranivat. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja väylällä oli lysti olla. Porukalla oli tultu nauttimaan luonnosta ja hienosta kevätsäästä.

Koko huhtikuun aina vappuun asti pidin koukkuja. Muita liikkujia joella ei enää juuri ollut. Vapun päivänä hain koulut pois odottamaan uutta talvea.

”Vapun päivä

oli aika jättää jäälle hyvästit

lokki karjaisi huomenet, oltiin kahdestaan

sille heitin aamiaisen

hetken kateltiin toisia

pieni tummuus hiipi molempien silmänurkkaan

pian lähtee jäät

väylä on taas vapaa lohien nousta

valmis suurten kojamoiden häihin.”

JORMA ISOMETSÄ

Tornio

Kertomuksen toinen osa julkaistaan ensi viikolla.

Avaa artikkelin PDF