Leppä parantaa maata

Harmaaleppä on tyypillinen pioneeripuu, uuden maan valtaaja: lyhytikäinen, nopeakasvuinen ja runsaasti siementävä. Kun myrsky tai kulo on paljastanut maata tai ihminen hylännyt peltonsa, lepän siemenet itävät.

Taimet varttuvat nopeasti, ja aina 30-vuotiaaksi asti harmaaleppä on kuutioissa mitaten nopeimmin kasvava puulajimme.

Harmaaleppä on yleinen maan eteläpuoliskolla aina Kainuuseen asti. Lapissa se on harvinainen. Ja merkillisen voimakkaasti se karttaa myös Suomenlahden ja Selkämeren rannikkoa: Ahvenanmaalla se on suorastaan harvinainen.

Perämeren rannoilla harmaaleppä kuitenkin viihtyy hyvin!

Jo 40–50-vuotiaana, usein jo nuorempanakin, lepät alkavat ränsistyä: runko kasvaa sieniä, jälsi kuolee paikoin ja runko menettää säännöllisen lieriömuotonsa, oksat kuolevat.

Harva harmaaleppä varttuu kunnon tukkipuun mittoihin. Nopeakasvuisen puun puuaines on kevyttä ja löyhää, ei erityisen arvostettua edes polttopuuna. Kuitenkin sen lämpöarvo on painoyksikköä kohti mitattuna sama kuin koivulla.

Kun leppä on miltei kolmanneksen keveämpää kuin koivu, tarvitaan leppäpuita tai haketta vastaavasta suurempi keko.

Vahingoittunut kohta värjäytyy nopeasti punaiseksi; vanhassa kansankielessä leppä tarkoitti myös verta. Puuaineskin on kauniin punertavaa, pehmeää ja helposti veistettävää.

Jonkin verran sitä käytetään muottien tekoon ja koriste-esineiden veistämiseen. Siitä saa myös seiniin tai kattoon erinomaisen kaunista paneelia ja lauteiksikin se sopii aivan kuten tervaleppäkin. Kalan ja lihan savustukseen leppä on metsän puista paras.

Leppä parantaa maata. Neitseellisen maan ravinnetilanne on tavallisesti muutoin hyvä, mutta yhtä puuttuu: typpeä. Hyvin monet pioneerikasvit ovatkin taanneet menestyksensä liittoutumalla typpeä sitovien bakteerien kanssa.

Hernekasvien juurinystyröissä on Rhizobium-suvun bakteereja, kun taas tyrni, lepät, suomyrtti ja lapinvuokko ovat päätyneet Frankia-suvun sädesienten kumppaneiksi.

Sädesienetkin ovat bakteereita. Muista bakteereista poiketen niiden solut muodostavat rihmoja, ja solujen välillä on työnjakoa: kapeat rihman solut hankkivat ravintoa, pallomaiset solut sitovat typpeä ja osa soluista muodostuu itiöpesäkkeiksi.

Sädesieniä elää vapaana maassa, mutta typen sidonta tehostuu merkittävästi, kun ne saavat kumppanikseen energiaa välittävän puun. Sädesienten vaikutuksesta lepän juuriin kehittyy pallomaisia, jopa nyrkin kokoisia lyhyiden ja paksujen sivujuurten sykeröitä.

Leppä säätelee bakteerien toimintaa: typen sidonta alkaa keväällä lepän lehtien puhjetessa ja päättyy syksyllä lehtien karistessa. Olosuhteista, puuston iästä ja tiheydestä riippuen hehtaarin lepikko sitoo typpeä vuodessa 20–300 kiloa.

Typen saanti on niin hyvä, ettei lepän tarvitse sitä säästää: niinpä lehdet karisevat syksyllä lähes vihreinä. Lehtien mukana palaa maahan toisten eliöiden käyttöön noin puolet juurisymbionttien sitomasta typestä, siis jopa 150 kiloa.

Määrää sopii verrata peltojen lannoitukseen: eteläsuomalaisten peltojen katsotaan tarvitsevan maalajista ja viljelykasvista riippuen 20–140 kiloa typpeä hehtaarille vuosittain!

Lepän merkitys luonnon monipuolistajana perustuu ennen muuta sen typen sidontaan. Ravintolähteensä se ei ole samanlainen ”elämänpuu” kuin vaikkapa haapa tai tammi.

Suuresta typpipitoisuudestaan huolimatta lehdet eivät ole laiduntavien nisäkkäiden herkkua. Ohimennen hirvi, lehmä tai lammas riipii jonkin lehvän, mutta ei jää lepikkoon aterioimaan.

Kuivina leppäkerput kyllä kelpaavat hyvin.

Sama koskee lepän kuorta: vain hätäpäissään majava tai metsämyyrä nakertavat leppää. Kukkasilmut sentään kelpaavat: liito-orava rakastaa lepän hedenorkkoja ja myös pyy napostelee niitä mielellään. Satakunta suurperhoslajia elää toukkana lepän lehdillä.

Useimmat näistä ovat niin sanottuja polyfageja, joille leppä on yksi, eikä yleensä edes tärkein, monista ravintokasveista. Harmaaleppään erikoistuneita lajeja on perin vähän.

Näkyvin lepän syöjistä on leppäkemppi, joskaan lepän ”piimimistä” harva on osannut pitää merkkinä eläintuhosta: haituvien on kuviteltu olevan lepän omia eritteitä!

Harmaaleppää pidetään metsässä rikkakasvina, joka raivataan taimikon hoidossa pois. Se on kuitenkin muiden puiden kannalta katsottuna melkoinen hyväntekijä, sillä lepän juurissa asustavilla bakteereilla on kyky muuttaa ilman typpi kasveille kelvolliseen muotoon.

Erityisesti energiapuun tuotannossa lepillä voisi olla merkitystä kasvun lisääjinä: tuhkalannoitus korvaa muut puun korjuussa menetetyt ravinteet, ja leppä hoitaa typpitalouden.

Leppä parantaa maata toisellakin tavalla. Sen lehtikarike hajoaa nopeasti, joten myös sen sisältämät mineraaliravinteet ovat nopeasti kasvien käytössä. Yhtenäinen leppäkasvusto muodostaakin alleen muruista multaa.

Sen entisajan maalaiset tiesivät: kun kukkamultaa ei ollut tarjolla säkkitavarana, se käytiin hakemasta pellonreunan lepikosta. Kangasmaiden taimikkoa perattaessa leppää ei kannata kohdella samalla tavalla kuin pihlajaa ja koivua.

Lepän taimet eivät houkuttele hirviä, mutta parantavat maan ravinnetaloutta. Siitä hyötyvät kuusen ja männyn taimetkin. Niinpä leppää on syytä raivata vain silloin, kun varjostuksellaan haittaa taimen kasvua, siis sovellettua reikäperkausta. Aikanaan, kun puusto varttuu, leppä jää alikasvokseksi, mutta sen niin kauan kuin se pysyy hengissä, sen maata parantava vaikutus jatkuu.

SEPPO VUOKKO

Avaa artikkelin PDF