Lehmän sisältä löytyi rautanaula, mutta se oli vasta alkua – lopulta vastaan tuli jotain karheaa ja outoa
MT julkaisee uudelleen eläinlääkäri Tapio Harmasen kirjoituksia vuosilta 2005–2008.
Kuva: Timo FilpusPanulan Hertta, friisiläinen lypsylehmä, oli syönyt jonkin aikaa jo huonosti. Kun sen heikkenevästä kunnosta ilmoitettiin, oli tilanne alkanut näyttää jo huolestuttavalta.
Paikka oli vuoden 1996 tammikuun alun ensimmäinen. Maaseutupraktiikka oli muuttunut runsaassa kymmenessä vuodessa.
Autolla ajaminen ja pitkät välimatkat veivät huomattavan osan päivästä muutamiin tilakäynteihin. Lisääntyvä paperityö kulutti yhä enemmän tehokasta praktiikka-aikaa. Olin ostanut ensimmäisen kannettavan tietokoneen 1980-luvun lopulla helpottamaan työtä ja kirjanpitoa.
Nyt seitsemän vuotta myöhemmin olin päätynyt uuteen systeemiin. Salkku, johon sopi kannettava tietokone ja tulostin akkuineen, sekä pieni määrä toimistotavaraa, A4-papereita, painoi kymmenisen kiloa. Tämän jo saattoi kätevästi kantaa navetoihin. Jännitystä aiheutti vain mahdollinen kestävyys lämmön ja kosteuden vaihteluissa.
Saapuessani pihaan olin enemmän huolissani selviämisestä uuden ohjelmiston kanssa kuin potilaastani.
Lehmän vierellä tilanne muuttui. Silmät syvällä päässä, kylkiluut paistoivat, uloste tummaa. Ei mikään aivan helpoimmasta päästä oleva tapaus, välähti heti mieleen.
Vanhaisäntä ja nuori emäntä vastailivat kysymyksiini lehmän tilasta. Sille vain ei ruoka enää kelvannut.
Lämpömittari osoitti lievästi koholla olevaa lämpöä. Ulosteen musta väri kieli verenvuodosta suoliston alkupäässä.
Olisiko tämä kuitenkin niin sanottu naulatapaus, pyöri mielessäni.
Hieman outoa oli kuitenkin veri ulosteessa – ainakaan se ei ollut tavallista.
”Siellä on rautanaula tai jotain metallia verkkomahassa.”
Hain metallinpaljastimen ja aloin tutkia vatsan alustaa. Aivan selvä positiivinen ääni kuului alhaalta rintalastan takaa.
”Siellä on rautanaula tai jotain metallia verkkomahassa joka tapauksessa”, kerroin diagnoosini.
”Yleensä hoidan nämä naulatapaukset syöttämällä magneetin, mutta nyt voi olla jotain komplikaatioita. Esine saattaa pistää verkkomahasta juoksutusmahaan tai suoleen, se voisi selittää veren ulosteessa. Tuskin magneetti yksin auttaisi.”
”No jo on, no jo on!” pähkäili vanha isäntä.
”Tämä eläin on sen verran huonossa kunnossa, että sairasteuraaksi tätä ei kannata laittaa”, arvioin lähtökohtia.
”Se on ollut hyvä lypsäjä, olisiko sillä mitään selviämisen mahdollisuuksia?” kysyi nuori emäntä.
”Mitäpä jos leikkaisin sen, sitten ainakin tietäisin ennusteen!” ehdotin.
”No, sinähän tässä eläinlääkäri olet, jos sillä on mahdollisuus selviytyä eikä se mahdottomia maksa niin siitä vaan!” arvioi tilannetta nuori emäntä.
Kerroin summan arviolta ja samaan hengenvetoon varoittelin aina kirurgisiin operaatioihin liittyvistä riskeistä. Olimme yhtä mieltä siitä, että ellemme yrittäisi, niin ainakin silloin olisi peli menetetty.
Hain autosta operaatiosalkun. Ajoin karvat vasemmasta kyljestä ns. nälkäkuopan kohdalta.
Ihon pesujen ja desinfioinnin jälkeen levittelin tarvittavat työvälineet lehmän taakse tuodun penkin päälle sanomalehdille. Pistin aluksi puudutusaineen tulevalle haava-alueelle varovasti rauhoittamalleni lehmälle.
Viilsin terävällä kertakäyttöveitsellä ihon auki 20 sentin matkalta alkaen kämmenen leveydeltä selkärangan poikkihaarakkeista alaspäin.
Kyljen kolmen erisuuntaisen lihaskerroksen jälkeen on vastassa vatsakalvo.
Varovaisen avaamisen jälkeen kuului hieman sisään virtaavan ilman ääntä.
Haavasta sain näkyviin vaalean pötsin seinämän, jonka kautta pääsin verkkomahaan.
Ihoviillon yläreunaan ruuvasin kiinni Weingartin apparaatin kehikon.
Siihen saisin kiinnitetyksi kohta avattavan pötsin, venyttäen sen ulos, niin etteivät pötsinesteet pääse valumaan vatsaonteloon sisälle.
Paastonneen eläimen pötsi oli pienentynyt, sain sen kuitenkin hyvin hakasilla kiinni kehikkoon.
Avattuani käsivarteni mentävän haavan pötsin seinämään aloin työntää paljastettua kättäni lehmän sisään.
Kainaloihin ulottuva kumitakki suojasi vaatetustani. Pötsin sisältö on voimakkaalta tuoksuvaa, satojatuhansia alkueliöitä ja miljoonia bakteereita millilitrassa sisältävä fermentaatiolaitos.
Noin kaksisataalitraisessa järjestelmässä syntyy haihtuvien rasvahappojen ja monien kaasujen lisäksi yhdisteitä ja valkuaista, jota eläin voi käyttää hyväkseen.
Heinänkorret ja muu ravinto jalostuu lopuksi maidoksi utareisiin.
”Kerran tuli vastaan oikein rautanaulaepidemia.”
Pieneliöiden aikaansaama ja sieraimiini tunkeutuva haju ei vain ollut niitä kaikkein ihastuttavimpia.
Kurotin oikeaa kättäni heinänkorsia sisältävän pintakerroksen läpi edessä olevaan verkkomahaan.
Tunsin sormissani pohjalla olevan rautanaulan. Kuin taikurin otteita seurasivat asiakkaani kainaloa myöden lehmän sisässä olleen käteni lipumista ulos.
”Siinä se on, tällainen sieltä löytyi” näytin noin viisi senttiä pitkää rautanaulaa.
”Mistähän se sen on saanut?” ihmettelevät tilalliset.
”Näitä tuntuu olevan aika runsaasti lehmillä, aidan teossa pudonneet naulat lehmät syövät. Kyllä paaliheinäänkin silppuri voi siepata kaikenlaista. Pätkiksi mennyt rautalanka se vaarallista onkin. Ja muuten harvoinkos sitä nyt isännillä muutama rautanaula taskussa on!” pohdiskelin mahdollisuuksia.
”Kerran tuli vastaan oikein rautanaulaepidemia. Tilalla oli vanhaisäntä kylvänyt rautanauloja sisältäneen tuhkan laitumelle. Laitoimme kaikille lehmille magneetit, kun tilanne paljastui”
”Tässä on nyt ongelma”, jatkoin mieli kaihertaen. ”Tämä oli irrallaan mahan pohjalla. Se ei siis pistänyt mihinkään. Tutkin vielä voisiko siellä olla toinenkin, äsken en kyllä huomannut.”
Laitoin käteni taas syvään lehmän sisuksiin.
Tunnustelin koko verkkomahan pohjan huolellisesti. Ei mitään.
Aloin etsiä kiinnikkeitä: jos jokin esine olisi mennyt läpi, siitä olisi jäänyt merkkejä tulehduksesta.
Nostelin mahan seinämää löytämättä poikkeavaa. Se nousi hyvin joka puolelta. Umpinainen suojatakkikin alkoi tuntua kuumalta.
”Mikähän tällä oikein on, ei täällä ole muuta”, ihmettelin itsekseni samalla kun päätin kokeilla sormillani vielä etumahoista juoksutusmahaan menevän märekourun.
Sitten tunsin jotain karheaa ja outoa.
Olin kuullut jonkun eläinlääkärin väittäneen joskus löytäneensä juoksutusmahasta naulan, mahdollista kai sekin. Siellä irrallaan oleva kulkisi kai suolistosta jo kuitenkin läpi.
Sitten tunsin jotain karheaa ja outoa.
Se oli märekourussa. Sain kiinni siitä sormenpäilläni, jouduin kuitenkin kurottamaan kättäni mutkalle kuin käärme syvälle lehmän sisään.
Nestettä valui hieman kyljessä olevasta aukosta takilleni ja tippui kengilleni. Jotain sieltä tuli. Vedin sitä hitaasti. Sitten helpotti. Sain käteni ulos, pitelin siinä vihertävän ruskeaa myttyä.
Paalilankaa.
”Mytty paalilankaa!” huudahdin. Se oli kuin pitkähäntäinen rotta. Paksu osa oli ollut märekourussa, osittain satakerran puolella, ja pitkä häntä ulottui ainakin juoksutusmahan puolelle tai jopa ohutsuolen alkuun.
Siinä sitä sitten olikin päivittelemistä: ”Miten ihmeessä?”
Kerroin kokemuksistani ja sanoin: ”Toisaalta en ihmettele juuri mitään. Sieltä on löytynyt kerran suhteellisen iso luonnonkivikin. Sitten erikoinen tapaus, kerran pääsi yksi lehmä navetassa irti. Aamulla oli mummulla kummastelemista. Lehmä oli syönyt laatikollisen perunoita. Puukko, jolla pottuja oli pienitty, oli myös hävinnyt!”
Tämän lehmän ongelma oli ratkennut. Suljin pötsin sulavilla langoilla.
Lihakset ja ihon ompelin kiinni edestakaisilla poistettavilla ompeleilla ns. norjalaisilla tikeillä.
”Täytyy sanoa, että kyllä eläinlääkärin käsiala on parantunut huomattavasti sitten viimekäynnistä!”
Saatuani välineet pestyinä takaisin laukkuun ja autolle kannoin upouuden tietokoneen karjakeittiössä olevalle pöydälle.
Virtapistokekin löytyi lähettyviltä. Olin valmistautunut tekemällä harjoitusohjelmalla muutamia kuvitteellisia laskutuksia.
Koneelta oli helppo löytää koodi 201, naula, traumaattinen peritoniitti.
Mutta paalilankamyttyä mahoissa ei löytynyt sen koommin ohjelmistosta, kunnaneläinlääkärin taksakortilta tai hoitokoodeista, tapaus oli selvä ”muu ruoansulatuskanavan sairaus”. Aikaa meni runsaat kymmenen minuuttia kaiken kirjaamiseen. Olisin varmaan tehnyt saman vanhanaikaisesti käsin parissa minuutissa.
Ojentaessani laskua ja jatkolääkitysselvitystä kahdelle siististi A4 ‑koon paperille tulostettuna, sain nuoren emännän kiitokset suorittamastani operaatiosta.
Hetken tarkastelun jälkeen sain vielä lisäkiitokset.
”Täytyy sanoa, että kyllä eläinlääkärin käsiala on parantunut huomattavasti sitten viimekäynnistä!”
Vajaan parin viikon päästä kävin poistamassa tikit.
Potilas oli toipunut hyvin, se oli jo selvästi pyöristynytkin ja maitoa tuli lähes entiseen malliin.
Omistajien kiitosten ohella parhaimmalta tuntuu nähdä lähes toivottomaksi tuomitun eläimen paraneminen.
Tapio Harmanen on toiminut kunnaneläinlääkärinä Ähtärissä ja Kurikassa. Nyt hän on eläkkeellä. Harmanen ja hänen eläinlääkärikollegansa Antti Peurala julkaisivat hiljattain muistelukirjan Aasinsiltoja eläinlääkintään ja elämään.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
