The lanttulaatikko

Kolumni

KRISTIINA HURMERINTA

Faijan kulmakarvat kohahtivat yhtenä jouluna, kun se maistoi mun tekemää lanttulaatikkoa, kertoo ystävä.

Isä oli tottunut äitinsä ja vaimonsa tekemän lanttulaatikon samettiseen suutuntumaan. Sitä hän odotti. Aina. Siitä mausta käynnistyi joulu. Kaikki eletyt joulut. Muistot. Pörri-kissan löytyminen joululahjapaketista. Ja se ikuinen odotus junaradasta.

”Fundamentalisti”, tuhahtaa ystäväni.

Hän itse on topakka vastarannan kiiski, joka keittää tarvittaessa punaviinipuuroa tai tarjoaa vierailleen hirvikiisseliä. Hän uskoo, että perinteet antavat selkärangan, mutta menevät ja tulevat kuin kesäsateet.

Joulu on se, joka pysyy ja kestää. Se ei hetkahda kokeellisuudesta, kyseenalaistamisesta tai terveestä kapinasta. Hänen suhteensa keittiöön on puhdas punk.

”Mä mitään valtavirtaa haluu. Silloinkin jouluna keksin raastaa lantun ja maustaa sen inkiväärikermalla, sekaan sotkin lopuksi varovasti kananmunia. Näytti tosi makeelta”, hän muistelee kokkaustaan.

Isäänsä kunnioittaen ja yllätystä ikään kuin pehmentääkseen hän hunnutti ”laatikkonsa” korppujauhoilla ja voinokareilla.

Sitten on vihdoin se jouluaattoilta. Perhe istuu hiljaisena. Odottavana. Toiveet ovat tapissa. Erimielisyydet on nieleskelty. Usko yhteiseen perheeseen natisee liitoksissaan, mutta pitää kuitenkin kutinsa. Voileipäpöytä lupaa jo paljon. Äiti on todella laittanut kystä kyllä.

”Faija odotti vain lanttulaatikkoa. Se odottaa aina. Sille ei tarttis olla mitään muuta”, kertoo ystävä.

Ja sitten pöytään tuodaan itse herkku. Tutut ihanasti ruskistuneet korppujauhovaot saavat isän rentoutumaan. Tuoksu? Kohdallaan. Isä kehrää jo kuin Pörri-kissa aikoinaan. Sitten sattuu jotain odottamatonta. Isän haarukkaan osuu kokkare.

Onko se lanttulaatikko vai vain osuma rosolliin? Ei. Nyt on niin, että kaikki ei todellakaan ole kohdallaan. Kokkareita löytyy useampia. Isoja ja pieniä. Voimakas inkiväärin maku koskettaa kitalakea, salpaa nielun.

Joulu pysähtyy. Pyhä lanttulaatikko kadottaa sakraalit mittasuhteensa ja muuttuu siinä hänen lautasellaan ihan tavalliseksi huonosti muussatuksi juuressoseeksi. Tähdet jouluruuan taivaalla sammuvat yksi kerrallaan.

”Lanttulaatikkoni oli casual chic! Kummitädin silmät tosin alkoivat vuotaa ja velipuoli veti inkiväärit henkeen”, hän kertoo.

Ystäväni lanttulaatikkokokeilusta kasvoi vuosien saatossa mielikuvituksellisesti muuntuva perhelegenda, jota jokainen saattoi höystää makutottumustensa mukaisesti.

Tämän lanttulaatikkolegendan myötä jätän teille hyvät lukijani hyvästit. Kahdeksan vuotta ruokakolumnistina ovat tarjonneet mielenkiintoisen paikan havainnoida ruokaan liittyviä ilmiöitä ja asioita.

Ilon aiheita löytyy monia. Ruuasta keskustellaan yhä enemmän, siitä uskalletaan jopa nauttia.

Erityisesti iloitsen lähiruuan vakiintuneesta asemasta. Nyt ollaan kiinnostuneita ruuan alkuperästä jopa maatilan tarkkuudella. Upeaa! Tämä kaikki nostaa arvostusta ja uskoa maamme omaan ruokatuotantoon ja tarjoaa sille uusia haasteita.

Syökää hyvin. Syökää läheltä.