Benji-hyppy jauhoihin

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Nimi on monimutkainen. Resepti on hengästyttävä. Vaikeusasteita löytyy kuin Kurikan tädin Pitsikakussa. Mutta juuri tämän ranskalaisen klassikkokakun halusin tehdä.

”Ei tule onnistumaan. Se vaatii todellista tarkkuutta”, sanoi serkku.

”Mitään uutta ei opi, ellei uskalla edes yrittää”, jupisin.

”Croquembouche ei ole mikä tahansa torttu. Se on kakkumaailman benji-hyppy”, varoitteli serkku.

Illalla kaivoin reseptin esiin. Eihän tämä nyt mitään salatiedettä voi olla. Pelkistetysti vain vehnäjauhoja, voita, kananmunia ja ripaus sokeria.

”Pienet täytetyt tuulihatut liimataan karamellisoidulla sokerilla kartionmuotoisen tötterön päälle, joka kakun valmistuttua otetaan pois”, luin.

Aloitin tötterön teolla. Voilà! Ei kun eteenpäin. Taikina onnistui. Paisto ei. Uunista tuli ulos pellillinen hyvin paistuneita lättähattuja. Täytin ne. Kokosin kakun ohjeiden mukaan.

Waterlooni osui kohtaan, jossa tötsä poistetaan valmiin kakkutornin sisältä. Lopputulos: ei edes Pisan tornia, vain keko kakkaroita.

”Tuulihattuja ei pidä tehdä kostealla ilmalla”, viisasi sisar saadessaan tekstiviestikuvan raunioista.

Mielikuvituksellinen Croquembouche-kakkuluomus on onnistuessaan kepeä kuin keijukaishame ja korkea kuin torni. Lähes sokerileipurin taitoja vaativan kakun kehitteli 1700-luvun julkkiskokki Antonin Carême. Mies suihki Euroopan hoveissa kuin kotonaan. Keitti Venäjän Aleksanteri ensimmäiselle, leipoi Englannin Yrjö III:lle ja tarjoili kakkujaan Napoleonille.

Kuiskitaan, että Carême harjoitti keittotaidon ohella myös tiedustelutoimintaa patojen ja pannujen katveessa. Viisas veto lähettää kuulu kokki kruunupäiden keittiöihin. Kukapa osaisi epäillä Euroopan ykköskokkia vakoilijaksi. Häntähän ylistettiin. Hänellä herkuteltiin. Ja hänestä taisteltiin.

Vakoilun historiaan hän ei jäänyt, mutta millaiset makumuistot resepteineen ja keittotaiteen opuksineen hän jättikään jälkeensä.

Carêmen luoma Croquembouche on yhä ranskalaisten häiden kruunu. Reilut kaksisataa vuotta perinteitä tekevät kakusta erityisen. On perspektiiviä. On tarinaa kerrottavaksi.

Kotimaista tuulihattuhistoriaa teki ystäväni Marja. Noviisina tuulihattujen maailmassa hänen onnistui häikäistä seitsemän keittiömestaria leipomuksillaan. Mutta koville otti.

”Pelkkää baskeria tuli ensimmäisinä päivinä ulos uunista”, hän kertoi.

Peräänantamattomana tyyppinä hän lisäsi kierroksia jokaisen epäonnistumisen jälkeen. ”Tiivistin treeniksen kahden viimeisen päivän koeajoihin ja sitten alkoi syntyä”, hän kertoi.

Keittiömestarit maistelivat poutapilven keveitä tuulihattuja ihmeissään. Kiittelivät rapeutta ja kuohkeutta.

”Kuinka kauan pitää harjoitella?” hän oli kysynyt asiantuntijoilta.

”Voi, voi kauan. Itse olen harjoitellut kaksikymmentäviisi vuotta”, oli yksi mestareista huokaissut.

Nyt tiedän kehen otan yhteyttä, kun haluan seuraavan kerran tehdä benji-hypyn jauhoihin ja harjoittaa keittiöextremeä.