Kerääjäkansan on aika palata metsään

Kimmo Haimi 

Arktiset Aromit. Kuulostaa hienolta. Ja oikeasti onkin: piskuinen yhdistys, joka on tehnyt työtä suomalaisen luonnontuotealan hyväksi yli kaksikymmentä vuotta.

Yhdistyksellä on kaksi päätehtävää: luonnontuotteiden talteenottoperinteen säilyttäminen ja kysynnän kasvattaminen. Jäseninä on alan yrityksiä, ja toiminta perustuu pitkälti hankerahoitukselle.

Ravitsemustieteilijä Simo Moisio on luotsannut Arktisia Aromeja sen perustamisesta asti. Kolmisenkymmentä vuotta sitten hän oli perustamassa Itä-Suomen marja- ja vihannesprojektia ja jatkoi kampanjointia Kotimaisissa Kasviksissa. Rahoituskuvioiden takia työ siirtyi välillä Seinäjoelle, ja vuonna 1993 perustettiin Arktiset Aromit ry.

Vuodesta 1998 Arktiset Aromit on toiminut Suomussalmella, ei siksi, että se on mitä parhainta marja-aluetta, vaan koska Moision vaimo sai sieltä töitä. Nykyisen tietoliikenteen aikana on sama, mistä käsin toimii, Moisio sanoo, vaikka joutuukin jälleen seuraavana aamuna heräämään aamuyöstä, että ehtii Kajaaniin Helsingin aamulennolle.

Moision toimiston seinät Suomussalmen kunnantalolla ovat täynnä värikkäitä julisteita ja vitriineihin on koottu markkinoilla olevia jalosteita. Että näinkin monenlaista Suomessa syntyy – kylläpä meillä on potentiaalia, vieras miettii.

Osaammeko itse arvostaa luonnontuotteitamme saati markkinoida muille? Olisiko mustikoista, puolukoista, sienistä ja yrteistä jopa yhdeksi Suomen vientiveturiksi?

”Talteenottoperinteemme on säilynyt hyvin”, tietää Moisio. Ruotsiin verrattuna ero on valtava. Ruotsalaiset eivät enää vaivaudu itse metsään, vaan ostavat marjansa, mutta suomalaisista aikuisista vielä yli puolet marjastaa. Monissa muissa Euroopan maissa metsiin ei edes pääse, koska niissä ei ole jokamiehen oikeutta kuten meillä.

Viime vuosi oli hyvä marjavuosi. Silloin Suomessa poimittiin yli 60 miljoonaa kiloa marjoja ja siitä noin 20 miljoonaa kiloa meni teollisuudelle, torikauppaan ja suoramyyntiin. Loput syötiin ja säilöttiin itse.

Moisio on itse poiminut enemmän kuin oman osansa. Tänäkin vuonna puolukkaa 5–10 ämpärillistä, mustikkaa kaksikymmentä ja siihen vielä muut marjat ja sienet päälle.

Moisio on kotoisin Pohjanmaan Lehtimäeltä, nykyiseltä Alajärveltä. Hän ei nuoruudessaan juurikaan marjastanut, saati sienestänyt. Sieniä pidettiin lehmänruokana.

Marjastukseen Moisio innostui armeijassa. Hän oli kuuden viikon leirillä Lapissa toimistoaliupseerina ja sai vääpelikoulutusta. ”Vääpeli keksi, että poimipa hänelle mustikat. Sain niistä pari markkaa ämpärillisestä.”

Muutkin kapiaiset huomasivat hyvän poimijan, ja eversti oli korkein, jolle Moisio keräsi marjoja. ”Se oli sallittua silloin. Nythän sitä pidettäisiin rikoksena.”

Kotiväki lähetti pojalle poimurin, ja tämä marjasti iltakaudet siviileiltä kielletyllä alueella. ”Sai laittaa ämpärin yhteen kohtaan, ja pian se oli täynnä. Siitä lähtien olen kerännyt.”

Valmistuttuaan maisteriksi Moisio sai töitä Pohjois-Karjala-projektissa Pekka Puskan apurina. ”Puska vinkkasi, että Terveystalkoot-kampanjalla on hirveästi rahaa. Kehittele joku kampanja, johon kerjäät kunnon palkinnot. Suunnittelin marjanpoimintakilpailut. Pääpalkintona oli henkilöauto. Teollisuus ja kauppa tukivat kisaa”, Moisio muistelee.

Idea syntyi missäpä muualla kuin marjametsässä. Kilpailulomakkeiden tiedoista pystyttiin kokoamaan poimija- ja ostajarekisterit. Poimijoita oli parhaimmillaan 6600 ja ostajia 700.

Kisa toteutettiin yksitoista kertaa. Toiminta lopahti, kun poimijat vanhenivat ja loppuivat. Lopulta osallistujia oli enää kuusisataa. Mukaan alkoi tulla myös niin paljon venäläispoimijoita Ladoineen, että amerikkalaislehdistä kyseltiin, ollaanko Suomessa turvallisuuspoliittisesti huolestuneita, kun täällä on niin paljon venäläisiä.

”Selvitimme asiaa. Venäläisten määrässä oli selkeä piikki syksyllä marjastusaikaan. Täällä oli paremmat hinnat kuin rajan takana”, Moisio virnistää.

Venäläisten tulo loppui siihen, että elintason noustessa venäläiset saivat marjansa myytyä kotimaahansa. Suomalainen teollisuus piti kriisipalaverin, kun kilpailu koveni ja marjansaanti uhkasi tyrehtyä. Mikä neuvoksi?

Moisio oli 1980-luvulla opintomatkalla marja-alan ihmisten kanssa Ruotsissa. Marjatiloilla oli jo tuolloin poimijat ulkomailta. ”Kyllä me sitä ihmeteltiin.”

Kunnes Riitan Herkku Pohjanmaalla alkoi tuoda thaimaalaisia poimijoita Suomeen 2000-luvun puolivälissä. Nyt yritysten marjansaanti on valtaosin thaipoimijoiden ja ukrainalaisten varassa.

Se ei Moisiota harmita. Pelisäännöt on aika hyvin opittu, vaikka metsässä kyllä näkee, onko siellä käynyt suomalainen vai thaipoimija.

”Suomalainen hyppii mättäältä mättäälle, ja sen jäljestä voi vielä hyvin poimia. Thaimaalaiset menevät rivissä ja puhdistavat alueen järjestelmällisesti. Toisaalta he eivät mene kovin kauaksi tiestä.”

Arktisten Aromien toinen päätehtävä on edistää luonnontuotteiden käyttöä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Tosin hankkeiden tiukat rahoitussäännöt ovat hidastaneet kansainvälistä menekinedistämistä, joka edellyttäisi esimerkiksi osallistumista messuille.

Moision mielestä suurin haaste on ollut toiminnan pitkäjänteisyyden puute. Perusrahoitusta ei ole, vaan aina toimitaan yhden–kolmen vuoden hankkeissa. Jotta voi jatkaa, on aina kehitettävä uusi hanke.

Moisio kertoo esimerkin: ”Aloitimme peruskouluille luonnontuotevisat. Kolmessa vuodessa opettajat olivat juuri sisäistäneet ne, mutta silloin hanke loppui ja piti keksiä taas jotain uutta”, Moisio harmittelee, mutta lisää lakonisesti: ”Siihen on tietenkin jo tottunut.”

Moisio ei tiedä, onko tässä kyse kansallisesta politiikasta vai EU-säädöksistä. Vieraillessaan Pohjois-Amerikassa hän on nähnyt, miten valtava vahvuus marja-alalle on ollut, että sitä on tuettu keskitetysti. Pohjoisamerikkalaisen pensasmustikan ja karpalon tuotanto ja vienti on moninkertaistunut.

”Me emme ole kyenneet tuomaan markkinoille yhtä paljon kuluttajatuotteita, vaan meidän teollisuutemme vie lähinnä raaka-aineita. Muut jalostavat ne.”

Esimerkiksi Ruotsiin vietiin Suomesta viime vuonna jäädytettyä puolukkaa yli 3,5 miljoonaa kiloa. Osa siitä päätyi Ikean puolukkahilloon, jota myydään ympäri maailmaa.

Puolukka on Suomen kerätyin marja, mutta mustikka saattaa olla puolukkaakin terveellisempi. Metsämustikka, englanniksi bilberry, on eri marja kuin pensasmustikka, blueberry, vaikka ne usein sekoitetaan toisiinsa. Metsämustikalla olisi etenkin jalostettuna isoja mahdollisuuksia vientiin, jos vain olisi rahaa viennin alkuun saattamiseen.

Sen Moisio tietää, sillä ennen kuin rahoitussäädökset muuttuivat, Arktiset Aromit onnistui pääsemään neljä kertaa Japanin messuille kertomaan suomalaisista marjoista.

”Ensimmäisellä kerralla jouduimme kertomaan kaikille, että nämä marjat kasvavat luonnossa. Kukaan ei aluksi uskonut.”

”Toisella kerralla kerroimme pensasmustikan ja metsämustikan eroista. Esimerkiksi, että metsämustikassa on nelinkertaisesti antosyaaneja kuin pensasmustikassa. Se vakuutti joitain yrityksiä, lähinnä pillerivalmistajia”, Moisio kertoo.

Japanilaiset ovat muun muassa keksineet valmistaa mustikasta paistopillerin, joka pannaan vaalean leipätaikinan sisään ja poksahtaa paistettaessa muodostaen auringon näköisen kuvion.

Moisio uskoo, että marjajalosteilla olisi kysyntää Aasiassa. Japanissa, Kiinassa ja Koreassa yritykset tuntevat hänen mukaansa jo bilberryn ja tietävät, että se on eri marja kuin blueberry.

Arktiset Aromit on ollut Finpron kanssa perustamassa marjaklusteria, sillä Moisionkin mielestä parhaiten kansainvälistä näkyvyyttä saadaan yritysten yhteistyöllä. Suomen tavoitteena on olla muutakin kuin raaka-aineen tuottaja.

Raaka-ainetta viemällä Suomen marjavientitulot eivät voi kuin korkeintaan kaksinkertaistua, Moisio laskee. ”Parhaat alueet on silloin poimittu. Loput kasvaa niin vaikeakulkuisilla paikoilla, ettei sieltä kannata kerätä.”

Jos kaupallinen talteenotto kaksinkertaistuisi ja kotitalouksiin poiminta pysyisi nykyisellään, Moisio voisi jäädä muutaman vuoden päästä tyytyväisenä eläkkeelle.

”Kyse on kuitenkin raaka-aineesta, jonka saatavuus vaihtelee vuosittain. On oikeastaan ihme, että meillä poimitaan näinkin paljon marjoja, vaikka väki on muuttanut kaupunkeihin. Se on suurelta osin kesämökkikulttuurin ansiota.”

Ja on siinä ansionsa yhdistykselläkin nimeltään Arktiset Aromit.