Retkeily kasvattaa nälkää

Hanna-Leena Havela (toinen vas.) kouluttaa eräoppaita Karkun evankelisella opistolla Eräkarkussa Sastamalassa. 

Monen eräretkeilijän mielestä vaeltamisessa parasta on se, ettei tarvitse ajatella muuta kuin seuraavaa ateriaa. Luonnon helmassa työstressi kaikkoaa, kotihuolet unohtuvat ja mieli keskittyy vain elämisen kannalta olennaisimpaan.

Eräoppaat jos ketkä tietävät tämän. Sen vuoksi oppaiden koulutukseen kuuluu myös ruuanvalmistusta ja eräretkien muonittamista.

Kantri pääsi Eräkarkkuun Sastamalaan katsomaan, miten keittiömestari ja eräkokki Heimo Karne opettaa pitämään huolta eräretkeläisistä.

Karne korostaa asiakkaan kuuntelemista ja huolellista valmentautumista etukäteen. Kaikille ei pidä tarjota loimulohta tai makkaraa tikun nenässä, sillä tulilla voi valmistaa ihan oikeita aterioita.

Suurin osa nykypäivän retkeilijöistä on päivämatkalaisia ja yritysporukoita, jotka tilaavat eräoppaan palvelut: liikuntaa, luontoelämyksiä ja ruokailun. Parasta on, jos ruokaan sisältyy myönteinen yllätys.

Vaeltamisen ja patikoinnin harrastajat tietävät kyllä, mitä rinkkoihin pakata, mutta suuri enemmistö nykypäivän suomalaisista on vieraantunut luonnossa liikkumisesta.

”Kun kaupunkilaiset ovat sata metriä tiestä sivussa, he ovat eksyksissä. 60–70-luvulla tärkeintä oli, että mukana oli puukko ja tulitikut. Nyt pitää olla täyteen ladattu kännykkä”, Karne havainnollistaa.

Karnella on 35 vuoden kokemus kokkina ja Chef Rotisseur -keittiömestarina. 1990-luvun alussa hän alkoi harrastaa retkeilyä, mikä johdatti hänet vuosikymmenen lopussa vuoden kestävälle eräopaskurssille Savonlinnaan.

”Siellä tärkeintä oli hyvä kunto, suunnistustaito ja että osasi tehdä puusta jotain. Ruuanvalmistustaitokin kuului vaatimuksiin, mutta se oli lähinnä kalankäsittelyä.”

Karne mietti, että jos hän vie ihmiset luontoon ja ottaa siitä maksun, niin asiakkaan täytyy saada hyvää palvelua ja ruokaa. Niinpä hän veti kolmen päivän perusruuanlaittojakson omalle kurssilleen: rosvopaistia, maauunissa kypsentämistä, heijasteuunin käyttöä.

”Kurssilla oli kaiken alan ihmisiä. He olivat haltioissaan, sillä moni oli vaeltanut pelkkien pussikeittojen voimalla.”

Eräopaskurssin jälkeen Karne lisäsi osaamisalaansa eräkokin ja luonto- ja eräoppaan hommat.

Karne jutustelee Eräkarkun kodassa, missä hän on laittamassa kolmen ruokalajin lounasta. Esivalmistelut hän on tehnyt jo kotona: hauduttanut juures-riistapataa, täyttänyt leivät, tehnyt sienisämpylätaikinan.

Kodassa tuli on hiilloksella, kun Karne kuumentaa siinä muurinpohjapannuja. Toiselle pannulle hän asettelee täytetyt retkipaninit ja asettaa toisen kuuman pannun päälle niin, että leivät paahtuvat ja täyte sulaa sopivasti.

”Tämä on nopea alkupala. Se tarjotaan heti, kun tullaan taukopaikalle. Asiakas ehtii vaihtaa kuivan takin ja saa tämän ja mukillisen mehua käteensä. Hän kokee, että on turvallisissa käsissä ja palvelu pelaa”, Karne selittää alkupalan ideaa.

Eräoppaiden koulutus on monipuolinen. Pitää suorittaa metsästyskortti, melontakurssi, vuokraveneen kuljettajatutkinto, ensiapukurssi. On tunnettava linnut, kalat ja kasvit – ja vielä osattava laittaa ruokaakin.

Karnen mielestä taidot ovat niin tärkeitä, että ne pitäisi opettaa jokaiselle peruskoulun käyneelle.

Eräopaskursseille hakeudutaan usein muun ammatin kautta. Eräkarkussa alaikäraja on 20 vuotta, ylärajaa ei ole. Kurssilaiset valitaan haastattelun perusteella. Kurssi kestää puolitoista vuotta kokopäiväopiskeluna. Suurin osa opiskelee työn ohessa.

Kouluttaja Hanna-Leena Havelan mukaan eräoppaaksi soveltuu ulospäin suuntautunut, luontoa ja haasteita rakastava ihminen, joka tykkää työskennellä ihmisten kanssa.

Kuin vahvistukseksi äskeiselle metsästä alkaa kuulua iloinen puheensorina, kun laavulle saapuu osa Eräkarkun tämän syksyn kurssilaisista.

Ylimpänä raikuu myymäläpäällikkö Kaisu Seppäsen nauru. Vanhaa partiolaista vetää puoleensa luonnonläheinen ammatti. Posiolainen Eeva-Liisa Kanniainen on saanut tarpeekseen laskentahommista ja tietokoneella istumisesta ja haluaa muuttaa harrastuksensa ammatiksi, samoin kuin keittiömestari Markku Teräs Sastamalasta.

Kirkkonummelainen Simo Kauppinen hakee lisäpätevyyttä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan työhönsä.

Kaikki kiittävät luontokipinästä vanhempiaan, jotka ovat vieneet heitä metsään pienestä pitäen. Kurssilaiset uskovat, että eräoppaiden taidoille on lisääntyvää kysyntää, kun yhä useamman luontosuhde rajoittuu asfalttipihan rikkaruohoihin ja kaupunkipuistoon.

Markku Teräs oli juuri koululaisten kanssa leirikoulussa. Siellä yhdeksäsluokkalainen ei erottanut katajaa kuusesta eikä puolukkaa mustikasta ja kysyi, voiko tätä syödä. ”Kyllä luonto-opetukselle on tarvetta!”

Eräoppaiden koulutukseen sisältyy viikon henkiinjäämisvaellus, missä ruoka pitää etsiä luonnosta. Kokemus oli mieliinpainuva. Syötiin jopa käärmettä.

”Kun oli monta päivää tosi vähällä ruualla, tuntui, ettei parempaa ole kuin pettuleipä, kun sitä itse tehtiin. Hirvenjäkäläpuurokin oli hyvää”, Eeva-Liisa Kanniainen muistelee.

Retkeily ilman eväitä on kuitenkin poikkeus ja johtuu esimerkiksi eksymisestä. Normaalisti retkiruoka mietitään tarkasti.

Eräkarkussa opetetaan kuivaamaan kaikkea fetajuustosta munakkaisiin. ”Jos vaellusruoka olisi säilykepurkeissa, ei niitä kantaisi erkkikään. Mutta lähes mitä vain voi kuivata. Yleensä kannattaa ottaa mukaan sitä, mistä itse tykkää”, opettajat neuvovat.

Syysvaellukset ovat siitä mukavia, että ulkona on yleensä jääkaappilämpötila ja ruoka säilyy hyvin. Luonnosta saa lisäksi sieniä, marjoja ja kalaa.

”Useimmiten ruokaa tulee mukaan liikaa. Kannattaa annostella kunkin päivän ruuat valmiiksi pusseihin ja lisäksi yhden päivän vararuoka. Niillä pärjää”, Karne opastaa.

Kuivamuonasta tehdyt ateriat eivät välttämättä näytä kovin kauniilta, mutta tärkeintä on, että ne maistuvat.

Karne tiristää sienisämpylän muurikkapannun päällä runsaassa voissa, sillä hän tietää, että voin tirinä herättää heti ruokahalun.

Tosin ruokahalua ei ulkona liikkumisen jälkeen yleensä tarvitse paljon houkutella, sillä vanha sanonta ”retkellä maistuu huonompikin ruoka” pitää paikkansa, vaikkei ohjeeksi sovikaan.

Eräopaskurssilaiset tarttuvat sporkkeihinsa eli kevyisiin lusikkahaarukoihin ja maistelevat Karneen riistapataa mielellään. Ainekset ovat lähiruokaa: juureksia, itse metsästettyä peuraa, ohrasuurimoita. Yleensä eräretkillä pyritään tarjoamaan mahdollisimman paikallisia herkkuja ja luontoon liittyvää ruokaa.

Markku Teräs on ravintolatyössä tottunut pitkiin päiviin, mutta arvelee, että eräoppaana päivät eivät ainakaan lyhene. ”Leipätyö alkoi nyppiä. Tässä yhdistyvät rakkaus luontoon ja ruoka-alaan. Tätä hyvää fiilistä haluaa antaa muillekin.”

”Jos saa eräretkeillä työkseen, niin ei se työltä tunnu, mutta elämäntapana tämä on hyvä. Ei rikastu, mutta jos lakkaisi köyhtymästä, niin sekin riittää”, Teräs summaa.

Tulevat eräoppaat uskovat, että luontomatkailun ja retkeilyn kysyntä kasvaa. Tarjolla on vaihtoehtoja kaikille, sillä moniin kansallispuistojen kämppiin pääsee myös pyörätuolilla ja taukopaikalle autolla, mistä voi tehdä lyhyitä lenkkejä.

Karnen ateriassa on päästy jälkiruokaan. Marjapaistos kruunataan vaniljakastikkeella ja nokipannukahveilla.

Tulilla keitetty kahvi on retkellä ehdoton. Sen sijaan alkoholi ei kuulu eräoppaiden eväisiin – siinäkin tämä porukka on ehdoton.

Kun kyselee eräopaskurssilaisten suosikkipaikkoja, vastaukset paikantuvat ympäri Suomen: Lappi, Repovesi, Nuuksio, Sipoonkorpi… Eeva-Liisa Kanniainen haluaa mainostaa Riisitunturia ja Korouomaa: Posiolla on kuusisataa järveä ja 2 600 lampea.

”Eräretki on aina semmoinen irtiotto. Ei tarvitse miettiä menneitä ja tulevia, vain seuraavaa ruokaa ja lämmintä makuupussia”, fiilistelee Markku Teräs.

Simo Kauppinen kannustaa kaikkia lähtemään luontoon. Ei tarvitse mennä kauas, sillä Suomessa jokaisen läheltä löytyy retkireittejä.

”Kun kerran käy, tahtoo mennä aina uudestaan.”