Omillaan pärjäävä Eurooppa olisi parempi myös USA:lle

Donald Trump oli Yhdysvaltain presidenttinä painajainen Euroopalle. Perinteinen linkki USA:n ja vanhan mantereen välillä mureni monilta osin.

Vahingot eivät olleet korjaamattomia. Trumpin seuraaja, ulko- ja turvallisuuspolitiikan konkari Joe Biden, elvytti perinteisiä liittolaissuhteita jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Yhdysvaltain ja Euroopan välien todellinen lämmittäjä on kuitenkin Venäjän presidentti Vladimir Putin. Bidenin ulko- ja turvallisuuspolittisessa ajattelussa terävin keihäänkärki kohdistuu Kiinaan. Siitä huolimatta USA teki Ukrainan sodan myötä väkevän paluun Eurooppaan.

Hyvä niin. Eurooppa tarvitsee USA-vetoisen Naton pitääkseen Putinin aisoissa.

Itä-Euroopan Nato-maat ovat tienneet tämän jo kauan. Nyt sen myöntävät nöyrästi myös muut. Suomi liittyi Ruotsin kanssa sukkelasti tähän joukkoon, sen jälkeen, kun Venäjä aloitti Kiovan moukaroinnin.

Bidenin johtama USA on ollut Suomelle ja Ruotsille korvaamaton selkänoja Nato-jäsenyysprosesseissa. Ja on myös jatkossa, vaikka Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan jatkaisi venkoiluaan jäsenyyksien vahvistamisen kanssa pitkälle kuluvan vuoden syksyyn asti.

Kaikesta tästä huolimatta EU:n ja Naton pitäisi ponnistella sen eteen, että jatkossa pärjätään entistä enemmän omin voimin.

EU ja Nato lähtivät reilu vuosi sitten laatimaan kolmatta yhteistyöjulkilausumaansa. Työ aloitettiin, kun viisaimmat osasivat jo ennustaa, että Venäjä hyökkää Ukrainaan ja tulokset esiteltiin Brysselissä viime viikolla.

Paperin hierominen meni riitelyksi. Itä-Eurooppa halusi Puolan johdolla selkeitä muotoiluja Yhdysvaltain vahvasta roolista. Ranskan johtama maaryhmä taas pyrki vesittämään niitä.

Kaikille niille, jotka toivoivat jämerää linjausta EU:n kasvavasta strategisesta autonomiasta puolustuksessa, julkilausuma on pettymys. Eurooppa nojaa puolustuksessa edelleen hyvin yksiselitteisesti Yhdysvaltoihin ja sen ylivertaiseen asemaan Natossa.

EU-maiden armeijoiden varustamisen ja niiden yhteistyön tiivistämisen motiivi ei uudenkaan yhteistyöliturgian mukaan ole Euroopan itsenäisen puolustuksen, vaan USA-vetoisen Naton vahvistaminen.

Vain Kiinaa koskevissa muotoiluissa Ranskan johtama EU-blokki näyttäisi päässeen niskan päälle. Washingtonin mittapuulla julkilausuma on Kiinan suhteen liian pehmeä.

Tosiasiat puhuvat USA:n roolia korostavien puolesta. Ilman Yhdysvaltain poliittista johtajuutta ja sotilaallista tukea, itsenäistä Ukrainaa ei välttämättä enää olisi olemassa.

Toisaalta juuri tämän tosiasian pitäisi kannustaa EU-maita vahvistamaan omavaraisuuttaan talouden lisäksi myös puolustuksessa. Toimintakyky on varmistettava myös siltä varalta, että Yhdysvalloissa valtaan nousevat ne, jotka haluavat lopettaa Euroopan hyysäämisen.

Trump oli tästä ääriesimerkki. Pahempaa tuskin on luvassa, mutta pienemmästäkin pahasta voi kasvaa iso ongelma.

EU:n oman iskukyvyn vahvistaminen ei tarkoita transatlanttisen akselin heikentämistä. Päinvastoin. Se, että Eurooppa pyrkii pärjäämään omin avuin, sataa EU-suhteita vaalivien laariin Washingtonissa.

Mitä vakaammin EU seisoo omilla jaloillaan ja mitä järeämmin EU-maat pystyvät tukemaan Venäjää vastaan puolustautuvaa Ukrainaa, sen varmempia voidaan olla siitä, ettei USA peräänny ratkaisevalla hetkellä. Tämä EU-pääkaupungeissa on hyvä muistaa, kun ukrainalaisille haalitaan lisää raskasta aseistusta, esimerkiksi taistelupanssarivaunuja.

Suomelle puolustuksellisesti omavaraisempi Eurooppa on etu. Nato-jäsenyys ei muuta maantiedettä eikä meidän jatkossakaan kannata rakentaa puolustustamme ja turvallisuuspolitiikkaamme yhden kortin varaan.

Ranska- ja Saksa-vetoinen taloudellisen omavaraisuuden vahvistaminen on ongelmallisempaa, koska suuret maat luiskahtavat helposti protektionismin puolelle. Se sopii Suomen kaltaiselle pienelle avoimelle taloudelle huonosti.