Jos ruuasta jää jäljelle vain kierrätettävä pakkaus, pakkaaminen on ollut onnistunutta – näitä rooleja elintarvikepakkauksella on

”Hyvin suunniteltu ja oikein kierrätetty pakkaus on kiertotalouden hengessä uuden pakkauksen raaka-ainetta.” Kuva: Jaana Kankaanpää

Lautaset on syöty tyhjiksi, mutta tiskipöydällä ateriasta muistuttavat vielä tyhjä jauhelihapaketti, makaronipussi, munakenno, maitopurkki, salaatin kääre, tomaattirasia ja ananastölkki.

Suomen Pakkausyhdistys ry:n toimitusjohtaja Antro Säilä on huomannut, että tämä näky saa ihmiset säännöllisin väliajoin lähettämään mielipidekirjoituksia eri medioihin. Kirjoitusten aihe tuntuu aina tavalla tai toisella liittyvän ylipakkaamiseen.

Säilä esittää vuodesta toiseen saman vasta-argumentin: ylipakkaaminen koskee korkeintaan luksustuotteita, kuten litrahinnaltaan kalleinta kosmetiikkaa, jonka massiivisen pakkauksen on tarkoitus hämätä kuluttajaa tuotteen sisällön määrästä.

Markkinataloudessa ylipakkaaminen on Säilän mukaan kuitenkin vain harvinainen poikkeus, sillä kaikki tarpeeton pakkaaminen on pois siitä, mitä tuotteen valmistajalla jää viivan alle.

Yli puolet kuluttajapakkauksista on elintarvikepakkauksia, ja ne ovat kautta historian olleet eräänlaisia optimointiharjoituksia.

Säilän mukaan pakkausalalla kerrotaan tarinaa ensimmäisistä brittiläisistä oluttölkeistä, joita valmistettiin teräksestä ja jotka painoivat enemmän kuin sisältämänsä juoma. Vertailun vuoksi: nykyinen 0,33 litran alumiinitölkki painaa 10 grammaa ja on käytännössä niin ohut, ettei sitä kannata laskea voimalla esimerkiksi terävien kivien päälle.

Hyvä pakkaus palvelee useaa eri tarkoitusta. Ensinnäkin pakkauksen on täytettävä yhteiskunnan vaatimukset, sillä elintarvikepakkauksia valvotaan yhtä tarkasti kuin elintarvikkeita.

Elintarvikepakkauksissa suositaan muovia, koska muoveista on selkeästi säädetty, mitä saa käyttää minkäkin elintarvikkeen pakkaamiseen.

Menneinä vuosikymmeninä elintarvikepakkauksia koskeva lainsäädäntö liittyikin Säilän mukaan lähinnä siihen, mitkä materiaalit saivat olla suoraan kontaktissa elintarvikkeen kanssa.

”Tiukan sääntelyn etu on se, että pakkaus ei aiheuta terveysriskejä kuluttajalle.”

Pakkauksen tärkein tehtävä onkin suojella tuotetta ympäristöltä ja ympäristöä tuotteelta, ja eri tuotteet ovat herkkiä erilaisille asioille.

Perunat eivät pidä valosta, joten niiden pussit eivät ole läpinäkyviä. Leikkelepakkaukseen ei saa päästä ilmaa ja sen myötä bakteereja, eikä pakasteita voi pakata ohueen paperipussiin, sillä tuote pääsisi pakastimessa kuivumaan ja imisi sisäänsä hajuja.

Vastaavasti esimerkiksi riisimurot tai maissihiutaleet tarvitsevat ympärilleen eristettä, jotta ne eivät muutu kuljetettaessa jauhoksi. Ilma on edullisempi ja ekologisempi eriste kuin vaikkapa kuplamuovi.

Elintarvikepakkaus tarjoaa myös tilaa sille, mitä yritys haluaa viestiä. Eri yritysten lenkkimakkarat näyttäisivät vierekkäin aseteltuina samalta, mutta kuluttaja löytää oman suosikkituotteensa pakkauksen perusteella.

Yhtenäinen brändi-ilme saa kuluttajan todennäköisemmin tarttumaan myös muihin saman yrityksen tuotteisiin.

Pakkaus on myös oiva väline viestiä yrityksen vastuullisuuslupauksia ja ympäristöväittämiä. Säilän mukaan lähes kaikki suoraan kuluttajille tuotteitaan myyvät yritykset haluavat nykyään kertoa, mitä ne ovat tehneet hiilijalanjälkensä vähentämiseksi.

”Viestintä ja tiedonvälitys muuttuvat vuosi vuodelta digitaalisemmaksi, joten pakkaukset saattavat tulevaisuudessa olla viimeisiä painotuotteita.”

Pakkausten tulevaisuutta Säilä pitää valoisana, sillä alati kaupungistuva ihmiskunta ei tule enää palaamaan omavaraisuuteen, jossa joka takapihalla on ryytimaa ja maitoa kannetaan tonkassa.

Säilä pitää periaatteessa hyvänä, että Euroopan komissio on ollut aktiivinen pakkausjätettä koskevan lainsäädännön kiristämisessä.

Riskinä hänen mukaansa kuitenkin on, että uudistushuumassa sahataan omaa oksaa, sillä pakkaus ei ole koskaan olemassa itseään varten, vaan sisältämäänsä tuotetta varten.

”Jos pakkauksia heikennetään liikaa, se heikentää väistämättä myös suojausominaisuuksia, jolloin ruoka muuttuu myyntikelvottomaksi. Tämä taas lisää ruokahävikkiä, mikä ei palvele ketään, sillä haaskattu ruoka ilmaston kannalta huonompi juttu kuin mikään syöty ruoka”, Säilä sanoo.

Hän on joskus miettinyt, mikä saa ihmiset niin hanakasti huolestumaan nimenomaan pakkausjätteestä. Hän arvelee syyksi sitä, että ruoka itsessään on kertakäyttöistä, eikä siitä jää jäljelle kuin pakkaus.

”Kun ruoka on syöty, on helppo ajatella, mihin tätä roskaa tarvitaan. Hyvin suunniteltu ja oikein kierrätetty pakkaus on kuitenkin kiertotalouden hengessä uuden pakkauksen raaka-ainetta.”