Muistosanat suomalaisen ruuan hautausmaalla

Kierros suuressa suomalaisessa marketissa on masentava kokemus.

Moni köyhyyden ja puutteen ajat kokenut suomalainen ei ehkä uskalla ruuasta valittaa: notkuvia hyllyjä riittää kaupoissa silmänkantamattomiin. Valikoimat ovat valtavat.

Sen sijaan me, jotka emme ole pula-aikaa kokeneet, uskallamme jo kokea asian toisin. Valikoima osoittaa valitettavan todeksi niin Ultra Bra -yhtyeen laulun nimen kuin Silvio Berlusconin muutaman vuoden takaisen möläytyksenkin.

Suomalainen ruoka on pahaa.

Kysyn teiltä, suomalaiset viljelijät:

Miksi annatte teollisuuden ja kaupan tuhota työnne tulokset, tuottamanne upeat raaka-aineet?

Miksi hyväksytte sen, että tuottamanne huippulaatuinen liha jauhetaan värittömiksi ja mauttomiksi mössöiksi teurastamoissa?

Miksi annatte jalostajan peittää lihan oikean maun aromimarinadilla?

Entä miksi annatte tehdä peltojenne viljasta persoonatonta ja perinteetöntä teollisuusleipää?

Uskotteko kritiikittömästi sen kaupan kerran toisensa jälkeen esittämän väitteen, että sitä kuluttajat tahtovat?

Kuten tekin, myös minä olen kuluttaja. Minä en ainakaan tahdo!

Eivätkä mitä ilmeisimmin tahdo nekään valtavat ihmisjoukot, jotka torstai-iltaisin parveilevat Helsingin Stockmannin herkkuosastolla ostamassa viikonlopuksi kotimaisten pientuottajien leikkeleitä, raakamakkaroita, kokolihaa, vihanneksia, jugurtteja, lähileipomoiden leipiä…

Samanlaisilla valikoimilla hemmotellaan vähiin käyneiden kauppahallien asiakkaita.

Jos kaupan kahden jättiläisen tarinaa olisi uskominen, kaikkien pientuottajien olisi jo pitänyt kuolla sukupuuttoon.

Muutama käyttämäni käsite on hyvä tehdä selväksi, jotta turhalta mielipahalta vältytään.

Ensinnäkin: suomalainen ruoka ei ole sama asia kuin suomalainen raaka-aine. Usein suomalainen ruoka on toki tehty suomalaisista raaka-aineista, mutta sama asia ne eivät ole.

Toisekseen: suomalainen ruoka ei ole sama asia kuin suomalainen ruokakulttuuri.

Minä tarkoitan suomalaisella ruualla suomalaisen Suomessa syömää ruokaa.

Sen, mitä suomalaisten syömä ruoka käytännössä on, sanelevat kaupan jättiläiset. Avainasemassa ovat kahden suurimman ketjun sisäänostajat.

Suomalaiset syövät roiskeläpäksi nimitettyä einespitsaa, ruista nimeksi sisältävää ruisleiväksi väitettyä tuotetta, salaateiksi väitettyjä valmiiksi pakattuja vihannestenjäänteitä sekä perunajauholla jatkettuja niin sanottuja makkaroita.

Paistiksi suomalaiselle saa riittää jauheliha, jossa paistia on vain nimessä.

Tilanne on mennyt jo niin absurdiksi, että pakkaukseen täytyy kirjoittaa, että se sisältää ”aitoa” jauhelihaa!

Viime päivinä kaupan jättiläiset ovat jälleen kilpaa kiistäneet sen, että ne käyttäisivät hyväkseen määräävää markkina-asemaansa. Jos mittarina käytetään valikoimaa, niin kyllä, kyllä ne käyttävät, mitä suurimmassa määrin.

Valtaosa suomalaisista syö sitä, mitä kaksi jättiläistä päättävät.

Kävin kesällä kahdessa noin vuodenikäisessä Citymarketissa, Kauhajoella ja Kankaanpäässä. Molemmat marketit osoittivat sen, miten suomalaiseen ruokakulttuuriin suhtaudutaan. Kummassakin kaupassa lähiruoka loisti poissaolollaan.

Alkaa olla aika kieroutunut tilanne, jos minun täytyy maalle lähtiessäni ostaa satakuntalaisten pientuottajien ruoka Helsingistä.

Omassa lähi-Prismassani henkilökunnan ammattitaidottomuuden takia ruokakulttuurin kuolema korostuu entisestään. Mitä pitäisi tuumia siitä, että palvelutiskin myyjä tuntee lihan ja kalan eron vain lunttaamalla hintalapusta?

Varsinkin isoissa kaupungeissa toinen jättiläisistä hallitsee myös ravintoloita. Kokeilkaapa: kun suljette ketjupaikassa silmänne ja maistatte ruokaa – pystyisittekö tunnistamaan pelkän maun ja koostumuksen perusteella, mitä syötte?

Tuskin.

Ymmärrän sen, että sotien jälkeen elettiin pitkään pula-aikaa. Oli pakko syödä sitä, mitä tarjolla oli.

Nyt niin ei tarvitsisi enää olla.

Itse en enää kahta jättiläistä suostu käyttämään. Haluan ruokaa, en ruuan kaltaisia tuotteita. Haluan nauttia, en tyytyä tankkaamaan.

Kunnioitan suomalaista ruuan tuottajaa. Siksi haluan hyvää ja laadukasta kotimaista ruokaa.

juhani.reku@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF