Altavastaajan asemassa olevan keskustan pitää haastaa vallanpitäjät asioissa, jotka se näkee arvojensa pohjalta epäoikeudenmukaisina ja kestämättöminä

Keskusta valitsi Annika Saarikon puheenjohtajaksi Oulun puoluekokouksessa syyskuussa 2020. Kuva: Jaana Kankaanpää

Puolueen puheenjohtajan valinta on aina tienhaaratilanne. Suomen Keskusta valitsee Jyväskylän puoluekokouksessa 15.6. Annika Saarikon seuraajan.

Tuskin keskustalaiset ovat tyytyväisiä 10–12 prosentin kannatukseen ja keskisuuren puolueen asemaan. Tappiokierteen jälkeen uuden puheenjohtajan odotetaan kääntävän kannatus kasvuun.

Puheenjohtajan valinta ei ole pelkkä henkilöratkaisu. Puolue toimii joukkueena, ja kapteenilla on päävastuu joukkueen johtamisesta. Hänen mukanaan valitaan poliittinen linja, sisäinen kulttuuri, yhtenäisyyden eväät, mielikuva ja yleinen uskottavuus.

Puoluejohdon valinta on prosessi. Ehdokkaiden kautta puolueen on mahdollista kirkastaa ja laajentaa puoluekuvaa. Laaja kattaus kovatasoisia ehdokkaita on yleensä keskustan tapauksessa johtanut puoluekokousta seuranneeseen menestykseen.

Nykytilanne on keskustalle vakavin sitten 1960-luvun, jolloin puheet ”auringonlaskun puolueesta” alkoivat. Puolueen haasteena olivat silloin suuret yhteiskunnalliset muutokset sekä oikeiston ja vasemmiston pyrkimys keskustalaistumalla irtaantua ääripäidensä opeista.

Nyt tilanne on toinen. Puoluekentän polarisoituessa oikeiston (kokoomus ja perussuomalaiset) sekä vasemmiston ja vihreiden (sosiaalidemokraatit, vasemmistoliitto ja vihreät) välille, keskustan tila on käynyt ahtaaksi.

Onko rakenteilla kaksipuoluejärjestelmän aihio? Onko Suomea ravistellut, jumiutunut työmarkkinakonflikti sen alkusoittoa? Onko jo koettu polarisaatio ratkaisu vai ongelma?

Kun puolueiden lietsoma jako syvenee, yhteistyömahdollisuudet politiikassa heikkenevät. Pahimmillaan kansalaisten mieliin upotettavat jaot horjuttavat yhteiskuntarauhaa. Uskommeko sopimisen ja harkinnan voimaan vai olemmeko siirtymässä sen ohi johonkin erilaiseen kulttuuriin. Tätä kysyvät myös tutkijat, kuten Jenni Karimäki äskettäin (HS 14.4.).

Vastakkainasettelun oloissa äänekäs oikeistohenkisyys on pönkittänyt kokoomuksen ylivertaista ulko- ja sisäpoliittista hegemoniaa. Euroopassa on yleensäkin meneillään siirtyminen oikealle, jopa äärioikealle. Eurovaalien tuloksissa saatetaan nähdä useissa suurissakin jäsenvaltioissa äärioikeiston puolueiden ja puolueryhmien voitto – niistä osalla on todistettu yhteys Putinin hallintoon.

Johtaako tämä mahdollisesti käytäntöön, jossa maltillisen oikeiston puolue johtaa nojaten äärioikeistoon hallituskoalitiossa tai parlamentin kautta. Kääntyykö asetelman johtajuus lopulta jopa toisinpäin?

Keskustan uudella puheenjohtajalla on iso kysymys ratkaistavanaan: millä politiikalla nousta varteenotettavaksi tekijäksi polarisoituneessa ja oikeistolaistuvassa politiikassa?

Kansalaiset kysyvät, mihin keskustaa tarvitaan. Keskustalaiset viittaavat vastakohtaisuuksien tasoittamiseen, kompromissien hakemiseen, siltojen rakentamiseen ja yhteiskunnalliseen eheyteen.

Kansakunnassa tarvitaan yhteiskuntarauhaa ja politiikassa ristiriitojen sääntelyä. Yhteisymmärrys ei rakennu repivälle kahtiajaolle ja ulossulkevalle voimapolitiikalle.

Onko yhteiskuntarauha 2020-luvullakin vastaus kysymykseen, mitä tarkoittaa olla ”keskellä”?

Keskustan puheenjohtajan on hallittava ulko-, turvallisuus-, Eurooppa- ja puolustuspolitiikan lisäksi talous- ja työmarkkinapolitiikan päälinjat niin, että hän kykenee osallistumaan uskottavasti julkiseen keskusteluun.

Työmarkkinaneuvottelut eivät kuulu puolueille, mutta pahaksi äityvä työmarkkinaskisma kuuluu. Se voi iskeä vakavan railon yhteiskunnan sisälle pitkäksi aikaa. Ristiriitojen sääntely vaatii uudenlaista ajattelua, jos yhteistä hyvää tavoitelleet rakenteet ovat kääntyneet itseään vastaan.

Keskustan politiikan eväät tulevat ”koko Suomen”- ideologiasta. Se kytkeytyy kansakunnan turvallisuuteen, kriisikestävyyteen, huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen sekä ilmastopolitiikkaan.

Vihreys – luonnon viljely ja varjelu – on apilapuolueen toinen kivijalka yhteiskunnallisen eheyden vaalimisen rinnalla. Keskustan on syytä huomata, että ne asiat, joihin se aiemmin reippaasti samastui, ovat vahvassa nousussa. ”Keskellä oleminen” ei riitä pääsyyn samaan rytmiin kansan kanssa – siihen vaaditaan väriä ja ideologiaa.

Väriä voisi näyttää vaikka seuraavissa: Itä-Suomi-kysymys on kansallinen asia, ei perinteinen aluepoliittinen kädenvääntö. Kriisinkestävyys sekä uusiutuviin luonnonvaroihin ja sivistykseen nojaava omavaraisuus vaativat tekoja infrastruktuurissa, tutkimuksessa, investoinneissa. Yksinomainen leikkauspolitiikka ei Suomea nosta.

Köyhän asiasta puhuminen ei ole menneisyyttä vaan politiikan esityslistalla pitkään pysyvä aihe. Sen keskustelu talouden tasapainottamisesta ja palvelu-uudistuksista on osoittanut.

Keskusta on altavastaajan asemassa. Sen on haastettava vallanpitäjät niissä asioissa, jotka se näkee arvojensa pohjalta epäoikeudenmukaisina ja kestämättöminä. Haastaminen on omintakeisen vaihtoehdon esittämistä perusteluineen suomalaisille, ei räksyttävää hyökkäilyä muita vastaan. Suoraa asiallista puhetta kuunnellaan.

Jos kansalaiset kokevat keskustan tarpeelliseksi Suomen ja oman elämänsä kannalta, se nousee ja pitää pintansa. Avaimet ovat uudella puheenjohtajalla, joukkueen kapteenilla.

Seppo Kääriäinen

Iisalmi

Pekka Perttula

Kirkkonummi

Ossi Martikainen

Lapinlahti