Orpon hallituksen syliin rysähtää heti hankala EU-kysymys: Pitääkö suostua yhteisvelkaan, jotta Kreikka saa tuulimyllyjä?

Italialainen talouskomissaari Paolo Gentiloni on ollut yksi innokkaimmista löysempien taloussääntöjen ja yhteisvelkaan perustuvan suvereniteettirahaston edistäjistä EU:n komissiossa. Kuva: Alexandros Michailidis / Euroopan unioni

Uutiset|Politiikka ja talous

1.5.202306:00

Analyysi

Tapio Nurminen

EU:n komissio julkisti viime viikolla esityksen uusista julkisen taloudenpidon säännöistä eli siitä, millaisiin raameihin ja millä keinoilla jäsenmaiden julkiset velat ja budjettialijäämät pitäisi puristaa.

EU-politiikka on pohjimmiltaan pienimmän yhteisen nimittäjän etsimistä. Useimmiten se tarkoittaa loputtoman pitkään työstettyjä kompromisseja, joihin kaikki jäsenmaat ovat yhtä tyytymättömiä.

Kaikki viittaa siihen, että varapuheenjohtaja Valdis Dombrovskisin ja talouskomissaari Paolo Gentilonin siipien suojissa valmistellusta sääntöpaketista on tulossa juuri tällainen EU-päätöksenteon ”helmi”. Sekä löysiä että tiukkoja ukaaseja peräänkuuluttaneet jäsenmaat ovat ilmoittaneet, ettei pakettia voi hyväksyä sellaisenaan. Kaikki ovat ensi näkemältä yhtä tyytymättömiä

Kun oikaistaan mutkat, uusien sääntöjen ydin on se, että jokainen jäsenmaa voisi jatkossa neuvotella komission kanssa nelivuotisen suunnitelman yli raja-arvon paisuneen julkisen velan ja budjettialijäämän supistamisesta. Näin halutaan vahvistaa euromaiden velkakestävyyttä muuttuvissa taloudellisissa olosuhteissa.

Keskeiset raja-arvot ovat samat kuin tähän asti. Velka ei saa olla yli 60 prosenttia suhteessa kansantuotteeseen ja budjettialijäämän pitää pysyä alle kolmessa prosentissa.

Saksa ja sen peesaajat varoittavat, että maakohtainen neuvottelumahdollisuus avaa kaikki padot. ”Velkapolusta” neuvotteleminen lipsahtaa helposti sääntöjen mukaiseksi keinoksi rimpuilla irti velkakorsetista.

Kuvaavaa on, että vastapuolella Ranska, Italia ja Espanja pitävät raameja, joiden puitteissa neuvotellaan, liian tiukkoina. Näissä maissa lähdetään siitä, että sääntöjen pitäisi jättää vielä enemmän pelivaraa kansallisille hallituksille.

Petteri Orpon (kok.) syntymässä oleva hallituskoalitio kallistunee ilman suurempaa draamaa vaatimaan esitykseen tiukennuksia. Suomen kannalta sääntökehikon ”miina” on sen tavoitteissa.

Joustoilla ja velkakestävyyden varmistamisella pyritään siihen, että EU-maat pystyisivät tarkasta taloudenpidosta huolimatta tekemään välttämättömiä ilmasto- ja energiainvestointeja. Komission arvioiden mukaan 27 maan pitäisi investoida vuosittain yhteensä 260 miljardia, jos vuodelle 2030 asetetut vihreän siirtymän tavoitteet halutaan saavuttaa.

Kaikille on selvää, että esimerkiksi Saksalla ja Hollannilla riittää taloudellista muskelia, mutta raskaasti velkaantuneilla mailla kuten Kreikalla ja Italialla ei. Jos tämä epätasapaino halutaan korjata, tarvitaan lähes vääjäämättä EU:n yhteisvelkaan perustuva rahasto.

Malli on jo olemassa. Koronasta toipumista varten kasattiin noin 800 miljardin elpymisväline, jonka rahoitus perustuu yhteiseen velkaan.

Suurelle yleisölle jäi tästä ratkaisusta mieleen se, että Suomi maksaa yhteiseen pottiin yli kuusi miljardia ja saa siitä takaisin kaksi. Närästystä lisäsivät uutiset, joiden mukaan tukea kipeimmin kaivannut ja siitä eniten hyötynyt Italia yritti ujuttaa elvytysrahoja muiden muassa jalkapallostadionien rakentamiseen.

Suvereniteettirahastoksi ristitty hanke, jolla komissio haluaa tehdä unionista omavaraisemman sekä energiahuollossa että vihreän siirtymän kannalta tärkeässä teknologiassa, tulee EU-johtajien pöydälle jo kesäkuussa.

Kärjistetysti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että Orpon johtaman hallituksen on ensimmäisenä isona EU-asiana pohdittava, pitääkö uuteen yhteisvelkaan suostua, jotta Kreikkaan saadaan tuulimyllyjä.

Jos tai kun kysymys asetellaan näin, Suomen vastaus on tietenkin ei.

Poliittinen paine rahoituvälineen luomiseksi kuitenkin kasvaa. Hanketta tuskin enää kuopataan. Erityisesti Ranska ja Italia pitävät siitä huolen.

Suomi ei siksi välttämättä pötki ehdottomalla kieltäytymisellä kovin pitkälle. Jonkinlainen linjaus siitä, mihin suostutaan ja mihin ei, on tehtävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Parhaassa tapauksessa Orpon hallitus voisi yllättää ja tuoda EU-johtajien pöytään mallin, josta Suomi hyötyy ja jonka pohjalta voidaan lähteä etsimään sitä kuuluisaa pienintä yhteistä nimittäjää. Sitä, johon kaikki ovat yhtä tyytymättömiä.

Todennäköisempää kuitenkin on, että suvereniteettirahastosta tulee yksi ensimmäisistä uuden hallituksen yhtenäisyyttä koettelevista kysymyksistä.

Kokoomus ja ruotsalainen kansanpuolue ovat valmiimpia kompromisseihin. Perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien taas on heti hallitustaipaleen alussa erittäin vaikea niellä yhteisvelkaa millään ehdoilla.

Pahimmassa tapauksessa valtiovarainministeriön virkamiehet joutuvat kaivelemaan ”temppulaatikoitaan” ja laatimaan Suomelle vuoden 2011 Kreikka-vakuuksia muistuttavan kiusallisen poikkeusjärjestelyn.