Pullamuusin viemät

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Se oli vakava asia. Pulla. Venhänen. Nisu. Sen päälle leviteltiin huolella voita. Sisar lisäsi vielä pilkutuksen punaisella hillolla. Pikkutarkasti. Pulla oli lauantain herkku. Hieman lämmin. Voi sen päällä oli kuin kevätauringon pehmittämä lumi. Lasi kylmää maitoa kruunasi erityishetken.

Toinen sisareni rakasti vain pullan päällisiä. Hänellä oli tapana nakertaa päällinen ja kääntää pulla ylösalaisin, jottei synti paljastuisi. Ja sen kerran kun hän otti tukkapöllyä harrastuksestaan.

Varmaan kaikki 50-luvun lapset olivat pullan viemiä. Siitä keksittiin jos jonkinlaisia johdannaisia. Meillä kotona tarjoiltiin aamuisin pullamuusia. Niin ihanaa. Auta armias, jos joku lapsilaumastamme löysi muusinsa seasta hiivaleipää. Silloin alkoi sen siunaama kuhina. Hiivaleipäpalat eivät kuuluneet pullamuusiin!

Ystäväni rakasti yli kaiken myös pullamuusia. Sitä kutsuttiin heillä toskaksi. Aamuisin hänen äitinsä valutteli maitosokerikahvia kuivuneiden pullanpalasian päälle ja tarjoili herkun ekaluokkaa käyvälle pojalleen. Eräänä aamuna opettaja kartoitti oppilaiden aamiaistottumuksia.

”No mitäs Ilpo syö aamuisin?” opettaja kysyi.

”Toskaa”, vastasi poika onnellisena aamun toskat vielä muistissa.

”Hyi, hyi Ilpoa. Ei sellaista saa syödä aamuisin”, oli opettaja valistanut.

”Mitäs se Ilpo nykyään syö aamuisin?” kysäisi opettaja muutaman viikon kuluttua yllättäen.

”Pottuja”, vastasi Ilpo.

Toki toskan syönti oli jatkunut edelleen, mutta hänestä oli tullut niin viisas, että hän piti herkkunsa omana tietonaan.

Mutta miksi pulla ei enää maistu sellaiselle kuin lapsuudessa? Joskus kuitenkin pääsee pujahtamaan vanhanaikaiseen pullataivaaseen.

”Näitä pitää maistaa. Nämä ovat talon herkkupullia”, toimitti Tammelan isäntä kahvipöydässä.

Pakkopulla? Ei, vaan etevän emännän voisilmäpulla. Siinä maistui lapsuus. Suolan ja sokerin liitto oli täydellinen. Sitkoa? Löytyi. Oli ihana purra pullaa.

”Nykyajan jauhoista karkaa kivennäiset pitkissä kuljetuksissa ja säilytyksissä. Ja kivennäiset ovat niitä, joista pullaan tulee maku”, opasti Säkin-mäen kotileipomon Kirsti Pulkkinen.

Hän hakee käyttämänsä jauhot pieniltä myllyiltä taatakseen maun. Samoin luottaa Tammelankin emäntä Konneveden myllyn laatuun.

Varsinaisen pullatarinan kuulin tänä syksynä Hankasalmella. Hauska pullasolmuke viritti mielenkiintoni. Mistäs tässä on kyse?

Reseptissä havisi kalevalalainen historia. Se oli itsensä Elsa Heporaudan palvelijattaren pitäjään jättämä erikoisuus. Ohje aiheutti ihmetystä. Ei maitoa? Veteen tehty juhlapulla? Mahdotonta! Mutta kyllähän se hyvää oli.

Hankasalmelainen Lyyli Tarvainen oli pistänyt mieleensä Heporaudan palvelijattaren muutkin leivontaniksit. Jos oli vesipulla ihmeellinen, oli sen pyöräytys ilmassa solmukkeeksi lähes noituutta.

Ja Lyyli oppi. Vielä vanhoilla päivillään hän pystyy heittämään yhtäaikaa ilmaan neljä taikinasaparoa ja pyöräyttämään niistä kepeästi heporaudat.